Motivaation tappajana epäonnistumisen pelko

Taukoa ollut postauksissa, varsinkin hevospostauksissa. Olen lupaillut erikoispostauksia, mutta päädynkin nyt avautumaan kerta heitolla siitä, mikä täällä hetkellä on sydämellä. Ja se on pelko epäonnistumisesta. Tämän pelon takia motivaatio heikkenee ja loput voikin arvailla.

Aloitetaan vaikka ihan perusasioista. Ensinnäkin, olen erittäin kriittinen ihminen ja en anna itselleni anteeksi virheitäni. Minun pitäisi olla hyvä ja osata. Jos epäonnistun, vajoan ahdinkoon ja itsesääliin ja alan pelkäämään että koko saavutus menee penkin alle. Pitäisi osata hieman höllentää nutturaa, mutta kun on kyse asioista mitä tosissaan haluaa, tulee sellainen olo että on aivan käsittämättömän huono. Pienet onnistumiset saavat minut hetkeksi iloiseksi, mutta samantien - onnistumisen tunteen takana - on taas joku paha kolkuttelemassa takaraivossa huutaen etten osaa mitään, se oli tuuria tms.

Niinkuin kaikki tietää - jos ei, kannattaa lukea aikaisempia postauksia saadakseen tarkemman vastauksen - sormeni on ollut ongelma hetken aikaa. Vieläkään se ei ole kunnossa. Olen joutunut peruuttamaan valmennuksia, koska sormi särkee ja haava on ohjan kohdalla. Mutta en tiedä onko tämä ollut vain naurettava tekosyy sille, että pelkään epäonnistuvani. Viimeinen valmennus oli kouluvalmennus, joka ei todellakaan mennyt putkeen. Pelkään kohdata valmentajaani ja pelkään tekeväni virheitä. Vaikka virheethän kuuluvat jokaisen elämään, eikö?

Parina päivänä olen nyt käynyt ratsastamassa, kentällä ja maastossa humputellen. Yrittänyt päästä taas kiinni siihen tunteeseen, onnistumiseen. Tuntuu kuitenkin kokoajan siltä että en vain osaa, hevonen ei vain tykkää siitä miten ratsastan sillä. Vaikka menisikin hyvin, olen itse kokoajan kriittisesti katsomassa, että voisihan se mennä paremminkin. Pyry on tuntunut kivalta, olen nauttinut sillä ratsastamisesta. Itsessäni huomaan kuitenkin virheitä, mitä haluaisin korjata, mutta en jotenkin saa aikaiseksi.

Kisakalenteria olen suunnitellut, mutta en kuitenkaan ole innoissani. Yleensä sytyn viimeistään tässä vaiheessa siihen todellisuuteen, että kohta on kevät ja kisat. Tällä hetkellä kuitenkin olen jossain syvällä itseinhossa katsomassa peiliin ja kritisoimassa itseäni. Arvaatte varmaan miten turhauttavaa? Haluaisin kovasti, mutta toinen puoli minusta kokoajan vänkää vastaan. Enää en vain keksi miten tästä pääsisi irti, muuta kuin hengittämällä ja yrittämällä uudelleen ja uudelleen.

Toivon mukaan tämä tästä. Kovasti yritän päästä fiilikseen, löytää taas oikean meno vaihteen. Kaikki tuntuu kuitenkin tällä hetkellä kaatuvan niskaan. Tuntuu etten saa mistään tunteesta tai onnistumisesta kiinni ja että kaikki tavoitteet mitä olen asettanut on aivan mahdottomia. Hevosten mahat kasvavat (varsinkin Pyryn, se on sellainen possu!) kun itse kierin säälissä ja inhossa.. Ja minäkö muka "aikuinen", pah sanon minä!

Ja näin muuten viime yönä unta Lurpasta. Se oli jotenkin erittäin painostava ja tavallaan surullinen uni. Olin unessa huoneessani, talomme yläkerrassa. Oli kevät, tarha oli kirkkaassa jäässä. Siellä oli kolme hevosta: Pyry, Molla ja Lurppa. Näin kuinka Pyry laukkasi mieletöntä vauhtia tarhassa, jarrutti ennen päätyä ja kääntyi. Sitten lähti Lurppa. Se laukkasi juuri niin sitä ihanaa massiivista laukkaansa, mennen välillä aivan kippuraan ja heittäen innoissaan pukkeja. Se lähestyi päätyä hidastamatta ja päädyssä lähti kaartamaan käännökseen. Samassa sen jalat luistivat alta, näin kuinka se kaatui ja jäi makaamaan. Muistan vain huutaneeni jotain, en päässyt pois huoneestani, koska ovi oli lukittu. Ainut  mitä pystyin tekemään, oli katsoa kuin hieno iso mies makasi tarhassa, aivan liikkumatta.

Heräsin epämukavaan oloon, taas miettien olisinko voinut tehdä jotain toisin Lurpan kanssa. Miettien ja pohtien vaihtoehtoja siitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mennyttä ei saa takaisin. Kai pelko on peräisin siitä että pelkään vielä pilaavani Pyrynkin. Liikaa pelkoa, liian vähän varmuutta, sitä se varmasti on.