Erikoispostaus 7: Karats - Hevoseni tarina II

Tarina rakkaudesta joka ei ikinä kuole 

Karats, lurppa, lörpötti, pörppä, luppakorva, rätti.. Kaikkina ihanina persooninaan. Jos tässä maanpäällisessä elämässä meille on suotu yksi rakkaus, voin sanoa että rakkauteni on taivaissa. Pilven reunalla katsomassa minun maallista elämääni. Odottaen kunnes jonain päivänä liityn uudelleen oman kermankeltaisen luppakorvani seuraan.

Minulla on aika tarkka tieto Lurpan historiasta. Ainoastaan kaistale siinä vaiheessa kun herra muutti Latviasta Ruotsiin ennen vuotta 2006 on hieman hämärien peitossa. Yleistä kummastusta herättänyt luppakorva oli suoranaisesti tapaturmallisesti tullut miehelle. Varsana (hyvin voimakasluontoisena orina) oli ottanut yhteen toisten lajitovereidensa kanssa ja lopputuloksena korvasta pala pois ja muutamia hampaitakin jäi tappelussa maahan. Tämä sattui siis Latviassa. Latviasta Lurppa muutti Ruotsiin ja sieltä 2006 vuonna ruunattiin ja tuotiin Ahvenanmaalle ratsastuskouluun. Siellä Lurppa sai suurimman osan koulutuksestaan, kiitos tästä upeasta työstä!

Itse olin tähän aikaan tyytyväinen pikkusuokki kilpailija. Vuonna 2008 aloitin lukion urheilulinjalla ja aloin käymään aktiivisesti Vähämäen Tiinan valmennuksissa Tiinan myyntihevosilla. Ja ai että! Siellä oli upeita otuksia. Ratsastin oikeasti toinen toistaan hienompia kisapelejä. Pian aloimme juttelemaan äidin kanssa siitä että pitäisi hevonen hankkia. Olisimme saaneet kohtuu hintaan hienon 5 vuotiaan tamman, säkää oli reilusti 170 cm ja mitä upein luonne ja lisäksi vielä perhanan rohkea! Kohtalo taisi puuttua peliin, sillä tamma loukkasi itsensä pahasti tarhassa ja jäi täysin siitokseen. Jatkoin siis ratsastamista myyntihevosilla. Pian uusi lasti myytäviä saapui tallille. Kaverini sai valmennukseen massavan ratsastuskoulusta tuodun ruunan. Muistan kun äiti oli katsomassa valmennusta ja sanotaanko että suorastaan rakastui Lurppaan heti! Itse keskityin enemmän valmennuksessa ratsastukseen, mutta kyllä ihailin herraa (sen verran kun uskalsin) karsinan ulkopuolelta.

Pian minun vakioratsukseni tuli Lurppa. Äiti oli alkanut puhumaan jos hevonen ostettaisiin ja sillain. Olin tietenkin innoissani! Ainut huonopuoli tässä koko hommassa oli se, että en uskaltanut laittaa Lurppaa itse kuntoon. Vaikka kuinka yritin olla näyttämättä pelkoani, vaikka kuinka rohkeasti yritin toimia. Niinpä valmennuksiin äiti joutui tulemaan mukaan laittamaan hevosta. Harjasin ja varustin (hevonen oli kyllä kiinni) äidin kanssa yhdessä. Ongelmia oli PALJON! Lurppa puri, potki, kauhoi, littasi, tuuppi, hyökkäili.. Se oli jatkuvaa, selvästi ahdistunutta, protestointia. Äiti lopetti hevosen ostopuheet pitkäksi aikaa, mutta jatkoin tyytyväisenä Lurpalla valmennuksissa käyntiä.

Olimme sitten kerran keskiviikkokilpailuissa. Menin Mollalla pikkuluokan ja jäimme sitten katsomaan vielä isompia luokkia. Luokkana oli 110 cm. Katsottiin kuinka hevoset hyppäsivät ja selitin innoissani että kyllä Lurppakin takuulla noita hyppäisi! Siihen äiti vain totesi kylmän rauhallisesti että niin nythän kun se meidän Lurppa on niin kyllä näitä vielä tulette hyppäämään. Jäin hetkeksi monttu auki katsomaan äitiä. SIIS MITÄ? Äiti oli hommannut rahoituksen, keskustellut myyjän kanssa ja varannut herran meille. Olin siis nyt miltein virallisesti Lurpan omistaja! Kaiken piti olla yllätys jälleen, mutta äiti ei pystynyt pitää suutaan kiinni! Suoranaisesti kyllä jouduin kaivamaan tietoa (kun äiti lipsautti jotain, tartuin siihen ja aloin tivaamaan ja homma paljastui). Tietenkin samalla harmitti että pilasin yllätyksen, mutta oli onnesta sokea kun sain kuulla omistavani hevosen!

Virallisesti hevosen omistajaoikeus muuttui meille 19.3.2009 ja kotiin muutettiin 31.3. (jolloin siis tiet erkanivat Vähämäen kanssa). Tällöin aloimme etsiä uutta valmentajaa ja aloimme tutustumaan Lurpan kanssa. Voin sanoa että matkanteko ei ollut helppoa. Siinä oli verta, hikeä ja kyyneliä, kirjaimellisesti. Lurppa ei yksinkertaisesti luottanut ihmisiin. Meidän tallissa on vain puoliovet, joten jouduttiin aina kiertämään puolitallia kun Lurppa yritti syödä ohikulkijan. Ilman jotain kättä pidempää ei uskaltanut mennä karsinaan. Kuntoon piti laittaa käytävällä, niin että herra oli molemmin puolin kiinni. Satuloidessa mies sai sellaisen hepulin että hyvä ettei tallin tukitolpat tippuilleet.. Ratsastaessa Lurppa osoittautui rohkeaksi ja oikein upeaksi. Se oli kuin teroittamaton luistimen terä: Siinä oli ainesta, mutta kukaan ei ollut jaksanut teroittaa sitä. 

Kevät saapui pian. Löysimme Piken ja aloimme käymään aktiivisesti valmennuksissa. Pike (näin myöhemmin) on myöntänyt että ei uskonut Lurppaan ensinäkemällä. Vasta vuoden päästä tästä herra kukoisti! Kävin Lurpalla pienissä koulukisoissa ja hypättiin alue-esteitä aina 100 cm asti keväästä 2009. Hoitaessakin alkoi näkymään kesän mittaan edistystä. Vielä piti herra pitää harjatessa kiinni, muttei se enää hyökkäillyt minun kimppuun. Vieraita se kyllä yritti syödä käytävältä ja ei päästänyt karsinaan. Siinä vaiheessa sydämeni oli jo varastettu. 

Vuonna 2009 osallistuttiin mm. Hevoshullu Powercuppiin. Karsinnat olivat Messilässä ja koska siellä ei ollut muita hyviä luokkia, päätin, jopa tyhmänrohkeana, lähteä hyppäämään 110 cm. En IKINÄ ollut edes hypännyt sen kokoista estettä. Toisekseen, Lurpalla ei vielä siinä vaiheessa ollut aivan sitä lihaksistoa ja varmuutta jolla se korkeus olisi ylitetty loisteliaasti. Kisat menivät muutenkin huonosti, mutta pohjanoteerauksena siitä ensimmäisestä kympistä tuli hylätty kun Lurppa kielsi kaksi kertaa viimeiselle esteelle. Nyt olin kuitenkin päässyt fiiliksiin! Oksereilla jopa hypättiin jo! Tästä ei ollut enää paluuta, tiesin että kunhan saadaan luottamus kuntoon, meitä ei kukaan pysäytä.

2009 vuonna kilpailin Lurpalla myös ensimmäiset kenttäkilpailut ja loppuvuodesta osallistuin Miniderbyyn! Pikku hiljaa aloimme harjoittelemaan valmennuksissa 120 - 130 cm tehtäviä. Tunne oli upea. Hevonen luotti minuun täysin ja minä luotin siihen. Lurppa rakasti esteitä ja vauhtia, minä rakastin Lurppaa. Hoitaessa sain vaikka laittaa sen solmuun. Siitä huomasi että se oli tykästynyt minuun (tätä on turha sanoa kliseiseksi, se on kylmä fakta..). Äitikin sanoi että se miltein masentui kun olin viikon pois. Kun palasin, ensimmäisenä se kiukutteli kun pahempikin aviomies. Sen jälkeen se tuli vain läheisemmäksi ja kiintyi enemmän. Pian olimme täysin erottamattomat. Minun seurassa Lurppa oli enkeli, mutta auta armias jos lähdin pois.. Sitten alkoi taas litistys, pureminen, huitominen.. Tiedän miten itsekästä, mutta sydäntä lämmitti kun hevonen oli minulle aivan toisenlainen.

Vuonna 2010 olimme jo sillä tasolla että olisimme pian voineet alkaa kilpailemaan 120 cm ja kentässä tuttaria / helppoa. Hyppäsimme treeneissä vaativan maastoesteitä ja reiluja 120 cm ratoja. Lurppa ja minä olimme yhdessä tehneet kovan työn. Sijoituinkin toiselle sijalle kevään ensimmäisissä kisoissa (harraste tosin) ja siitä sain lisäpontta. Mutta sitten kaikki kääntyi. Myötätuuli alkoi puhaltamaan suoraan naamaan. Olimme kilpailuissa Helsingissä. Hyppäsin 100 cm luokan ja tarkoitus oli mennä myös 110 cm. Radan jälkeen Lurppa otti KAKSI epäpuhdasta askelta ja sen jälkeen jatkoi täysin innokkaana ja normaalina eteenpäin. Mutta niskakarvani nousi pystyyn.. Pyysimme paikalla ollutta eläinlääkäriä katsomaan, koska en halunnut startata 110 cm. Ohimennen ell mainitsi että näyttäisi hankosidevammalta. Olin kuullut siitä. En siinä vaiheessa muistanut oliko (hankkari vai nivelrikko) se miten paha hevosen kannalta ajateltuna.

Nuorena, hyvin nettiriippuvaisena, ihmisenä googlasin hankosidevamman. Keskustelupalstoilta kävi ilmi että kouluhevosiksi yleensä jäivät. Jo tässä vaiheessa maailmani romahti. Käskin samantien tilata klinikan, soitin Pikelle ja kerroin. Pike sanoi että ei heitetä kirvestä kaivoon. Tästä päästään vielä yli. Ensimmäinen klinikka oli Ypäjällä. Käskettiin lepäämään ja kävelyttelemään. Kuukauden päästä kuultiin Forssan hevosklinikasta ja prp-hoidosta. Lurppa suunnisti Erkki Luikon käsittelyyn ja jalkoihin laitettiin samantien prp:t. Vain sen kokeneet voivat todeta kuinka ällöttävää on pitää jalkaa ylhäällä kun jänteeseen tungetaan veriplasmaa. Itse kun vielä inhoan veren hajua.. Siitä alkoi Lurpan pitkä sairasloma.

Kuntoutus oli pitkä prosessi. Ongelma oli molemmissa etujaloissa. Toisessa pahemmin, toisessa ei niin pahasti, mutta molemmissa kuitenkin alle 10%. Ensin käyntiä, sitten pieniä pätkiä ravia, sitten pieniä laukkapätkiä.. Hitaasti nostettiin rasitusta, alettiin tekemään voltteja, väistöjä ja muuta pientä. Ja kylmettiin jalkoja. Kylmäys, kylmäys, kylmäys.. Itse olin aivan hysteerinen jalkojen tähden. Joka käänteessä etsin turvottelua ja muutoksia. Jalat paranivat kuitenkin erittäin hyvin ja eläinlääkärin ohjeiden mukaan (ja ehkä hieman maltillisemminkin) mentiin. Pian (okei, keväällä) päästiin hyppäämäät ensimmäiset esteet puoleenvuoteen! Jalat eivät reagoineet ja tuntui että elämä alkoi taas rullaamaan. Käytiin Piken miniestevalmennuksessa, hyppäsin keskiviikkokisoissa pikkuluokan. Kunnes kohtalo sanoi että olen liian onnellinen. 

Eräänä iltana hain Lurpan tarhasta ja tarkistin tavalliseen tapaan jalat. Oikeassa etujalassa oli jänteen kohdalla jo minulle hyvin tutuksi painajaisissa tullutta turvotusta. Yritin pidätellä kyyneleitä ja vein hevosen samantien kylmetykseen ja kävelyttelin. Ja soitin klinikka ajan. Klinikalla todettiin oikeassa etujalassa yli 15% hankkarivamma. Ennuste hyvä, mutta ei enää estehevoseksi. Itkuisena nieleskelin.. En ole kouluratsastaja, mutta rakkaudesta elämäni hevosta kohtaan olin valmis vaikka muuttumaan sellaiseksi. Tottahan toki jo nyt osasin kaivata niitä upeita hyppyjä, mutta herra piristi minua upeasti vaikeimman ajan yli. Niinpä alkoi uudestaan kuntoutusprojekti. Kesällä jalka alkoi kuitenkin olemaan jo hyvä ja tarvittiin vain muutama klinikka käynti ja maltillisesti maastoiltiin ja aloitettiin kevyt koulutreeni. En halunnut ottaa enää yhtäkään riskiä..

Maastoilin, treenasin ja lopulta osallistuin kesän 2011 aikana seurakoulukisoihin hyvällä menestyksellä. Jokaisesti seurakisasta tuli Lurpan osalta ruusuke. Tunne siitä että pääsemme vielä koulukilpailuissakin pitkälle vahvistui, tulevaisuus näytti kirkkaalta. Kilpailin Mollalla pieniä este- ja kenttäluokkia, mutta yritin keskittyä pääasiassa Lurppaan. 17. Heinäkuuta 2011 muutti elämäni. Silloin maailmastani lähti pieni pala toivoa. Halusin vielä uskoa parempaan huomiseen. Lurppa ontui silloin ensimmäisen kerran. Oikeasti ontui. Se oli haluton ja ontui niin että meinasin sydänkohtauksen itse saada kun niin paljon pelästyin. Silloin sille oli tullut takajalkaan järjetön patti ja vasen etujalka aristi jänteen kohdalta. Tiesin että jos sillä nyt olisi jotain vakavaa, se olisi viimeinen matka edessä. Sydämeni toivoi kokoajan että heräisin painajaisesta.

Tuli Perjantai 22. Heinäkuuta. Olimme juuri kaartaneet heppa-auton Forssan klinikan pihalle. Bela tuli vastaan hymyille. Otin Lurpan alas ja aloitimme juoksuttamalla suoralla ja Bela taivutti. Hieman arkomista, ei kuitenkaan moitittavaa. Ympyrällä hieman epäpuhdas. Jo tässä vaiheessa kyyneleiden pidättely oli vaikeaa. Sitten vein herran sisälle ja ultrattiin jalat. Jos mitenkään, mitenkään voisin pyyhkiä tämän koko osuuden aivoistani tai maailmastani, olisin onnellinen. Jos Lurppa vielä olisi tässä vieressä ja mitään ei olisi tapahtunut. Etujalassa hankosidevamma ja takajalassa jännetupen tulehdus -> ei enää käyttöhevoseksi, köpöttelyyn ehkäpä. Ei tarvinnut kun käsi upottaa upean mieheni karvaan ja kyyneltulvaa ei pystynyt enää pysäyttämään. Tämä tiesi sitä että tiemme eroavat, varsin pian.

Matka kotiin ei ollut helppo. Molemmat itkivät, mutta yritimme samalla keskustella siitä miten homma tehtäisiin. Asia jäi roikkumaan ilmaan. Kuulin kaveriltani Paijan Teurastamosta. Hyvään tarkoitukseen. Viikko aikaa. Onneksi Terhi pääsi kuvaamaan vielä viimeiset kuvat. Se tunne kun Lurppa meni pellolla oli sanoin kuvaamaton. Muuten Lurppa oli jo koko heinäkuun ollut hieman haluton, mutta nyt.. Se halusi näyttää. Se halusi antaa minulle vielä viimeisen kerran sen mitä olimme yhdessä tehneet. Luotin siihen, se luotti minuun..

On vaikea edes kuvailla sitä tunnetta joka on sisällä kun näet hevosesi viimeisen kerran. Ristiriitaisesti haluaisit olla vain näkemättä enää, haluat tehdä muurin sinun ja hevosen välillä. Kuitenkin rakkaus on niin voimakas ettet voi pysyä sen läheltä pois. Halua olla koko viimeisen hetken sen kanssa. Istua, puhua.. Itse olisin halunnut että aikaa olisi ollut vielä enemmän. Kun viimeisen kerran talutin, viimeisen kerran lastasin. Kun viimeisen kerran se luotti minuun. Lurppa oli minulle koko elämä. Sydämessäni on nyt tyhjä aukko. Lurpan viimeinen matka alkoi 1. Elokuuta. Aamu varhaisella se lastattiin vanhaan tuttuun hevosautoon. Paikka oli kuitenkin tuntematon. Ja Lurppa tiesi. Vaikka kuinka väitetään ettei hevonen ymmärrä, kyllä se ymmärsi. Se ei halunnut mennä valmistelukarsinaan. Se alkoi hyppimään ja pomppimaan. Viimeiset luottamukset. Se seurasi perässä, jäi pelokkaana katsomaan kun selkä käännettiin sille. Kyyneleet valuivat.. Olisin halunnut ottaa sen takaisin autoon ja sanoa että se on loistavassa kunnossa.

Lurpan maanpäällinen elämä päättyi varhain aamulla 1. Elokuuta.

Lepää rauhassa kulta, en ikinä unohda sinua..

Anteeksi todella paljon sekava teksti, tämä oli todella raskasta kirjoittaa..
Tällä blogitekstillä osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, http://www.horze.fi 
Äänestä Lurppa-aiheista kuvaa kilpailussa tästä!