Väsynyt, itkuinen ja paha olo

Vettä sataa, pimeä tulee aikaisin

Ei jaksa kirjoittaa, ei vastata enää viesteihin positiivisesti. Syksy. Minulla on joka syksyinen sairaus, joka pahentuu vuosi vuodelta. Olisipa kesä, olisi huoletonta, kivaa aikaa. Tällä hetkellä en jaksa mitään, ei mennä ulos, en herätä aamulla, en mennä talliin, en ratsastaa, en keskittyä. En tehdä mitään. Itken, raivoan ja käyn kirjoisan tunneskaalan sekunnissa.

Tiedän ettei kommentteja pidä ottaa itseensä, mutta tässä herkässä henkisesti epävakaassa tilassa on ikävää kun saa edes yhden "negatiivisen" tai negatiivisen kommentin. On ikävää lukea kommenttia missä sanotaan ettei ratsastus ole "kaunista katsottavaa". Selvennykseksi, en ole niin väittänytkään. Yritän harjoitella ja tehdä itsestäni parempaa, mutta motivaatiota laskee juuri "tsemppiä, paskalta tämä vielä näyttää mutta kyllä se siitä" -asenne. Annetaan minullekin hieman mielenrauhaa tässä epätasapainoisessa tilassa.

Tiistaina oli Outi pitämässä tuntia ja Pyry oli mahtava. Päästiin tekemään kaikkea kivaa ja on se heppa vain hieno. Se taisikin olla ainut päivä kun kävin ratsastamassa. Tässä tilanteessa positiivisuudesta puhuminen ei mahdu nyt kaaliin. Kun ensimmäinen ajatus on ajaa rekan alle (mitä en tule tekemään, sillä itse kun olen rekkakuskiksi tulossa, tiedän ettei se oli oikeasti kannattavaa, säälittävää ja tyhmää ajattelua) ei vaan löydä mitään valon pilkahdusta mistään. Koulussa menee hyvin, ajetaan puolikkaalla ja täyspitkällä ja homma pelaa, kaikki on mukavia. Töissä asiat menee huonosti, tunteja ei ole, stressi painaa miten maksan kaiken. Kotona olen kokoajan niin väsynyt etten jaksa edes ratsastaa, tekisi mieli vain nukkua. Pike uskottavasti lopettaa meidän valmentamisen (useita syitä tähän), joten uusi valmentajakin pitäisi hommata, mutta juuri tällä hetkellä en jaksaisi ajatella sitä.

On niitä hetkiä kun ei jaksa olla positiivinen, ei jaksa vaan enää. Hymyilen kokoajan, sillä feikkaaminen on niin helppoa, ihmisiä on niin helppo naruttaa.. Tallissa olen vain vihainen ja hermostunut kokoajan mikä taas tekee Pyrystä levottoman, mikä taas tekee minusta vielä kärttyisemmän. En halua valehdella siitä että olenko käynyt liikuttamassa molemmat hevoset vai toisen. En jaksa hymyillä kun samalla mietin miltä tuntuu kuolla. En jaksa käydä töissä kerran viikossa ja todeta että saan siitä 60 euroa. En jaksa pysyä hereillä kun väsyttää. En halua puhua äidille, sillä tiedän että hän haluaa minuakin enemmän pois kivuista. En halua istua koneella, en kuunnella musiikkia, en tehdä mitään! 

Haluan että olo on parempi, nautin Pyryn läsnäolosta, odotan innoissani seuraavaa päivää. Haluan sanoa kaikille vilpittömästi voivani täydellisen hyvin, haluan kertoa koko maailmalle että positiivisuus on pelastus. Ennen kuin ketään tulee sanomaan että "hei, kyllä se siitä"; tiedän! Käyn saman asian joka syksy läpi, joka kerta kun sataa vettä, joka kerta kun ulkona on niin pimeää että kun koulusta tulee ja nukahtaa sohvalle ja herää ei enää näe ulos. Joka kerta kun astun kuralammikkoon, joka kerta kun lenkin jälkeen pesen hevosen jalat. Joka kerta kun syksyllä lopetan syömisen, joka kerta kun syksyllä itken itseni uneen.

Hyi kun inhoan itseäni, hyi kun ärsyttää kirjoittaa tälläistä. Ja kyllä, olen hommaamassa itseäni hoitoon, kyllä tunnen itseni ja tiedän että kohta tulee pohja minunkin kattilassa. Vaikka olen vahva, tunnistan sen hetken kun en ole enää siinä hapessa, että selviän siitä yksin. Olipas tämä kurja, angstinen ja ärsyttävä säälin kerjäyspostaus.. Ehkä tämä oli ilmoitus että ennen kuin saan pääni kuntoon en varmaan kykene kirjoittamaan mitään ihmeellistä vaikka kovasti intoa löytyisi.

ps. Sinä aktiivinen lukija joka palvelit minua tänään ABC Kiikoisissa! Piti mainita julkisesti sinut blogissa, mutta olen ihme lahopää ja unohdin nimesi! Kuitenkin, rohkea veto kysäistä, yllätyin melkoisesti ja piristi tosi tosi paljon päivää, kiitos kovasti tästä ;)