Ja näin kaikki lähti sellaisella syöksyllä alaspäin. Eilen hain Lurpan tarhasta ja oikea etujalka oli huomattavasti turvoksissa ja lämmin. Tietenkin heti tarkistin reagoiko painamiseen nostamalla jalan ja painamalla voimakkaasti jänteen kohdalta (normaalisti jänne ei reagoi, vaikka painaisi kuinka kovaa) ja siinä sitä taas oltiin. Antoi selvän kipureaktion heilautttamalla jalkaa eteenpäin ja kun uudestaan painoin niin alkoi hermostumaan. Ei sitten kun kylmää jalkoihin ja soitti eläinlääkärille.
Ihmiset jotka eivät nyt jaksa lukea angstia, hypätkää tämän kappaleen yli. Itse olen totaalisen rikki. Viime vuonna kun Lurpalla todettiin hankkarivammat, olin sen hetken rikki, mutta kun eläinlääkäri kertoi että tämä on täysin helppo ja lievä vamma ja tästä on vielä hevonen tulossa, toivo heräsi. Tiesin että ensi vuonna pääsen radoille, vaikka sitten ihan pikku luokkiin, mutta radoille takaisin, kumminkin. Ja miten hienosti kaikki on sujunut! Jalat on olleet erinomaiset, kuivat ja hevonen toiminut kun unelma. Ja yhtäkkiä, poks ja vuosi taas menee eteenpäin. Ei kisoja, ei valmennuksia, ei ratsastusta. Joka ikisen viime kesäisen rahani (1500 euro / kk) käytin tuohon hevoseen, hoisin sen jalkoja ja yritin saada siitä vielä hevosen. Otin ylläpitoon Lepan muistaakseni edes miltä kisoissa tuntuu olla. Haaveilin jo pääseväni kenttää kilpailemaan tänä vuonna. Toivoin että olisin edes yhden pienen esteluokan tai koululuokan ehtinyt starttaamaan (muutakin kuin keskiviikkokilpailuissa, jotka ovat kuin valmennus). En enää tiedä onko minusta tähän. Pystynkö enää odottamaan vuotta, jolloin Lurppa on neljätoista ja jaloista ei vieläkään takeita? Hoidan ja varjelen tuon hevosen jalkoja enempi kun itseäni (minkä takia nyt sitten olen itsekin sekä selkä- että nilkkavammainen) ja silti yläkerran herran mielestä en ole ansainnut tilaisuutta kilpailla tai edes ratsastaa.
Anteeksi tälläinen postaus. Sekava, mitenkään mihinkään liittymätön ja selvästi säälittävä. Mutta kaipa ihminen edes joskus haluaa toivoa että joku onnistuisi? Edes sen kerran saisi onnistumaan ilman että kaksi vuotta mennään epäonnella. Itkenyt olen varmaan näiden kahden päivän aikana enemmän kuin viime vuonna. Mutta mitä se itkeminen auttaa? Niin ei mitään. Jotenkin vain välitän niin paljon tuosta hevosesta että en halua siitä luopua, haluan sen kanssa edetä.
Voi ei! Tsemppiä!
VastaaPoista(tää uus ulkoasu on tosi nätti)
Voi ei! Voimia & paranemisia!
VastaaPoistaKiitoksia molemmille! Yritän tässä kovasti ryhdistäytyä ja jaksaa uskoa parempaan.
VastaaPoistaMarika, mukavaa että pidät uudesta tyylistä! Menihän sen tekemiseen hetki jos toinenkin ja itsekin olen jopa hieman tyytyväinen :)
ei ei ei :( voi ei, teillä on niin huonoa tuuria. paljon paranemisia ja tsemppiä ! koita jaksaa !!
VastaaPoistaTodellakin tuntuu huonoa tuuria olevan vaikka muille jakaa :( Kovasti yritän saada positiivisemmaksi, mutta onhan se vaikeaa kun Mollan valmennuksia seuraa ja itsekin haluaisi kunnon rääkkiin! Mutta pikku hiljaa, toivotaan että jossain vaiheessa tämäkin epäonni muuttuisi onneksi!
VastaaPoistaEikä miten huonoa tuuria, toivotaan nyt että saatte puhtaat paperit klinikalta ja tuo olisi vain rasituksesta tullutta.
VastaaPoistaMuistan itse kun entisellä omalla hevosella meni jänne, sitä oli ihan hullun fanaattinen sen jalkojen suhteen kun se parani, kyllä siitä jalka tuli mutta se pelkotila oli kamalaa. Lopulta valmentaja jo sanoi että minun on unohdettava se vanha vamma, en enää nauti harrastuksesta kun vaan stressaan sen jalkaa. Eli tiedän totisesti tunteesi, tsemppiä kovasti!
Oi, kiva kuulla muidenkin kokemuksia! Tosiaan itsekin menin ihan fanaattiseksi jaloista, pienikin turvotus oli yksi pieni kuolema. Valmentaja tosiaan minullekin eilen sanoi ettei vielä heitetä kirvestä kaivoon, mutta kyllä olen jotenkin niin maassa tästä asiasta :( Mutta eiköhän sitten huomenna taas olla viisaampia! Aika varma olen että hankkari on uudestaan mennyt, sen verran samanlainen on kuin ensimmäiselläkin kerralla.. Mutta katsellaan ja kiitoksia kannustuksesta, yritän kovasti päästä jaloilleni taas! :)
VastaaPoista