Siirry pääsisältöön

Lupaa tulla vastaan sateenkaarisillalla, rakas luppakorvani ♥


 Niin paljon kuvittelin että on aikaa, niin vähän sitä enää oli. Suunnitelmien muutos ja Lurppa lähti jo eilen pois. Oma kultainen pikku luppakorvani. En oikestaan ole itkenyt ollenkaan, olen asialle turta. Kävin Lurpan kanssa maastossa lauantaiaamulla. Ihan kävelin hiekkatien päästä päähän, maasta käsin. Tuttuun tapaansa se kiskoi ruohotupsuille, töni välillä, nautti. Niin nautin minäkin. Niin täydellinen hevonen.


Muistan kun ostin Lurpan. Se oli karvainen, lihakseton mutta raamikas hieno hevonen. Se oli epävarma, ei tiennyt miten suhtautua ihmiseen. En uskaltanut ensimmäiseen 2 kk mennä karsinaan ilman raippaa. Se hyökkäsi, potki, puri.. Teki kaikkensa että menisin pois. Mutta ratsastaessa se oli unelma. Hieno ja raamikas, alusta alkaen. Muistan kun Tiinan tallityöntekijä Maikku sanoi, kun olin Lurpan omistanut 2 päivää, miten yhteensopiva ja täydellisen näköinen pari me olemme. Tiesin sen, tunsin jo silloin miten kuuluimme yhteen. Ja ei mennyt pitkää aikaa, pian Lurppa alkoi luottamaan. Vuoden päästä harjaamaan pystyi ilman kiinnipitämistä, viimeisimmän vuoden aikana varustamaankin pystyi ilman kiinni pitämistä. Minä ja äiti. Ei kukaan muu. Syy siihen miksei sitä ikinä myydäkään pystyisi, enkä edes haluisi! Se luotti minuun, se tiesi että teen oikean päätöksen. Lurppa ymmärsi ja tulee aina ymmärtämään. 

Olin töissä kun Lurppa lähti. En tiennyt halusinko nähdä sen ennen vai en. Silloin itkin. Itkin puhelimessa kun en osannut sanoa, se olisi viimeinen kerta nähdä se, viimeinen kerta silittää sitä, viimeinen kerta sanoa sille, että rakastan sitä, enemmän kuin mitään maailmassa. Äiti lupasi ilmoittaa kun on pihalla. Kello tuli 20.10, pahin ruuhka-aika kaupassa, meitä vain kolme työntekijää. Istuin kassalla, palvelin asiakkaita. Äiti tuli sisälle, silmät punaisena, itkeneenä. Yritin pitää itseni koossa, sanoin vaan etten nyt ehdi. Se mitä äiti sanoi sai minullekin kyyneleet silmiin. "Me jatkamme nyt matkaa". Viimeiset sanat mitä omasta hevosestani kuulin. En päässyt hyvästelemään, en kertomaan enää mitään. Petinkö sen? Odottiko se minua? Tuskin se edes tiesi mitä tapahtuu. Asiakkaat ainakin sai ihmettelemistä kun kassaneiti purskahtaa itkuun varoittamatta. Lurppa lähti, enkä pystynyt ymmärtämään sitä.

Onko kliseistä puhua sateenkaarisillasta? Itse uskon siihen. Se saa minut aina itkemään. Nyt sillä on vieläkin enemmän arvoa minulle. Tulethan vastaan sateenkaarisillalla, oma kultainen luppakorvani?


Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.

Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle.
Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä.
Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin, ja kaikilla ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.


Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa; loukkaantuneet ja vammautuneet parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista.
Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä.

Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset; sen innokas ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon.

Se on havainnut sinut, ja kun sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte, te pysyttelette yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.

Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä...

 

Jossain vaiheessa, kunhan pystyn kirjoittamaan ilman että näkökenttäni sumeentuu, kirjoitan vielä Lurpasta, laitan kuvia parhaimmista hetkistä. Teen kullasta oman postauksen, kerron kaiken. Alusta, tarinan loppuun.

Kommentit

  1. Velehtelin jos sanoisin, että aika auttaa pääsemään yli. Aika ei auta parantamaan rakkaan luopumisesta tulevaa tyhjää tunnetta, se vaan turruttaa sen ja työntää sen mahdollisimman kauas mielestä. Te olitte Lurpan kanssa hieno pari. :)

    VastaaPoista
  2. Otan osaa. :(

    Tiedän miltä tuntuu menettää paras kaveri.
    Itse en halunnut nähdä viimeisiä hetkiä, sillä tammani oli kovin kipeä enkä tahtonut pilata sitä muistoa itseltäni, etten muistaisi sitä iloisena ja leppoisana vaan kärsivänä ja kivuliaana.

    Viimeiset sanani olivat "nähdään pian", enkä tiennyt ettei huomista enää koittaisikaan.

    Voimia sinulle!

    VastaaPoista
  3. Otan osaa ja voimia kovasti sinulle!

    Minun rakas hoito hevoseni lopetettiin 2 vuotta sitten ja itken vieläkin hänen peräänsä koska ikävä on niin kova! Rakkaista luopuminen on aina vaikeeta!

    Koita pärjäillä!

    VastaaPoista
  4. oivoi :--( sun blogin avatessa pitää hakea nenäliinoja ja karata jonnekkin muitten katseilta, ei näitä lurppa-postauksia voi lukea itkemättä. aika ei paranna, aika vaan turruttaa, se on pakko sanoa. itkeminen auttaa, ihan oikeasti se helpottaa. voimia, jaksamisia, haleja ja kaikkea mikä voisi auttaa edes pienen hippusen. ja muista, että lurppa elää aina sydämessäsi <3

    VastaaPoista
  5. Kovasti voimia! :( oman rakkaan lähdöstä pian vuosi, ja ikävä on vieläkin kova.. <3

    VastaaPoista
  6. Olin Sleipnerillä leirillä ja muistan Karatin :( Hyvä kun on saanut olla hyvässä kodissa! :)

    VastaaPoista
  7. voih, osanotot ! ): tiedän tunteen, itke vaan se helpottaa. videoa katsellessa ja tekstiä lueskellessa pari kyyneltä tirahti.. upee hevonen, oot saanu olla onnellinen.<3

    VastaaPoista
  8. Kovasti voimia sulle!:) Otan osaa!
    Samaa voisin sanoo kun taivaantanssija.
    Itkeminen auttaa!

    VastaaPoista
  9. Voi miten ihana kirjoitus, sait minutkin itkemään! Otan osaa!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

No hei vaan tohtori!

Meillä on maailman paras eläinlääkäri . Ollaan käytetty samaa kotieläinlääkäriä jo varmasti yli kymmenen vuotta. Hän on maailman paras. Tai ainakin meille se sopivin jos ei maailman paras. Kärvisteltyäni viikonlopun yli, äiti soitti heti maanantai aamusta meidän vakiellille. Ja mikä parhainta hän pääsi tulemaan heti saman päivän aikana. On kyllä mahtavaa kun on näin huippu lääkäri tiimin vointia tukemassa! Tutkittavaksi pääsi tänään sekä Alli että Molla. Allin takia ell tallille tuli, mutta toki siinä samalla sitten katsottiin myös Mollan suu ja kysyttiin tuosta sen pahenevasta kutiamisesta. Joka tosiaan tällä hetkellä on niin "kriittisessä vaiheessa" että se yön aikana repii kyljet itseltään auki. Ensin eläinlääkäri tuikkasi Alliin hieman rauhoittavaa ja sen jälkeen tutki Mollan. Mutta koska Alli ei ensimmäisestä piikistä tuntunut rauhoittuvan laittoi se siihen vielä toisen ja jatkoi sitten ponin kimpussa.  Kävi ponin ihan perusteellisesti läpi ja antoi si

Taasko se alkaa?

Jokainen blogia edes hieman seuraileva tietää että olen melko hysteerinen klinikalla ravailija. Jos hevonen ontuu tai tuntuu omituiselta, hommataa sille joko kraniohoitoa tai klinikkaa. Jossain on aina pakko olla syy ja siitä otetaan selvää. Myönnän, että minulle on jopa eläinlääkäri sanonut, että voisi sitä pari päivää kotonakin katsella ennen klinikalle raahausta. Olisihan siinä varmasti pari satasta säästänyt, mutta mielelläni maksan sen summan mielenrauhasta. Hysteerikko mikä hysteerikko. Onko tämä taas alkamassa? Kipua vai kettuilua? Alli on todella herkkänahkainen. Siis kirjaimellisesti. Klippaaminenhan ei aiheuta äänen puolesta ongelmia, mutta kun se tärisevä terä tuodaan iholle se on maailmanloppu*. Alli saa myös todella herkästi haavoja, joka on usempaan kertaan todistettu imppareiden muodossa. Se ei kestä oikeastaan nyt klipattuna kuin yhdellä tietyllä harjalla harjaamista ja sekin on välillä sen mielestä turhan kova. Toisinaan kyljet ovat herkät ja toisinaan mahan

Lukijat keskustelemaan: Millainen on se-oikea kuolain?

Miksi juuri se ja miksei tuo? HOX!  Teksti on täysin minun näkemykseni asioista, kaikki ei sovi kaikille, muistakaa se! ;) Kuolain. Tuo suitsiin ripustettava häkkyrä. Meillä on jos jonkinmoista kuolainta ollut ja varsinkin Mollalla niitä on testailtu. Pidimme Mollaa aluksi vahvana ja vaikeana hevosena, jolta innostuessaan puuttui jarrut. Molla on testannut seuraavia kuolaimia: Kimblewick  - Toimi aikansa, mutta lopulta ei tuottanut haluttua tulosta. Ei ollut se-oikea valinta. Kuparirolleri - Oletettiin kaiken olevan kiinni siitä että Molla puree kuolainta vasten. Paha kämmi ja surkein kokeilu ikinä! Gäg-kuolain  - ei toiminut, teki tammasta etupainoisemman. Pelham  - Toimi myös aikansa, painaa kuitenkin kuolainta vasten Fullcheek - Ei mainittavaa eroa ratsastettavuudessa Olympia + leukaremmi  - Toimii tällä hetkellä Jannin hyppykuolaimena ja maastokuolaimena, toimiva! Mollan se-oikea kuolain on omppunivel. Toimii sillä toivotulla tavalla. Haimme syytä kov