Arkistoista: Kenttäratsastuksesta

Vuonna 2010 kirjoitettu esitelmä kenttäratsastuksesta

Kun vuonna 1912 kenttäratsastus liitettiin kesäolympialaisiin este- ja kouluratsastuksen rinnalle, oltiin asiasta hyvinkin hanakasti kahta mieltä. Toinen puolisko halusi tämän ”mielipuoliseksi” ja ”aivan järjettömän vaaralliseksi” kutsuttavan lajin pois päiväjärjestyksestä heti, kun taas toinen osapuoli, kenttäratsastajat itse, eivät voisi ilman tätä lajia toteuttaa itseään, unelmiaan tai kovan työn tuloksiaan. Itse olen pienestä asti ratsastanut ja joutunut tekemään paljon töitä saavuttaakseni tavoittelemani. Ilman kovan työn uurastusta en harrastaisi nyt kenttäratsastusta. Suodaan näille vaaroja uhkaaville, vauhtia rakastaville kenttäratsastajille mahdollisuus näyttää, mistä todellinen ratsastaja on tehty!

Miksi ihmeessä kenttäratsastus olisi laji joka tulisi kieltää? Monia mielipiteitä lukeneena ja itse lajia harrastavana voin vain todeta, ettei kenttäratsastus ole kokemattomille eikä pelkureille. Se, että yksi osa-alueista on hypätä hevosella alueella, missä ei ole seiniä tai aitoja, vielä sellaisella vauhdilla, joka saisi herkemmän vatsan sekaisin, on suurin syyllinen siihen, että kenttäratsastusta kritisoidaan. Kenttäratsastus ei ole kuitenkaan pelkästään laukkaamista aroilla, vaan siihen kuuluu myös kaksi muuta osakoetta: rataeste- ja kouluosuus. Kuitenkin ihmiset, jotka eivät lajiin ole perehtyneet, käsittävät kenttäratsastuksen vain kiinteiden, vaarallisten esteiden yli kaahaamisena, mitä kenttäratsastus ei kuitenkaan missään nimessä ole. Itse en vielä ole kenttäratsastuksen takia joutunut tapaturmiin. Hyvällä ennakoinnilla vältetään turhat onnettomuudet.

Kenttäratsastus vaatii ratsastajalta taitoa ja rohkeutta – sekä hyvät vakuutukset. Vaikka riskejä minimoidaan Suomen ratsastajainliiton ja Maailman ratsastusliitto FEI:n kautta mahdollisimman tehokkaasti, ei aina voida täysin välttyä tapaturmilta. Eniten vahinkoja kenttäratsastuksessa tapahtuu kestävyyskokeessa eli juuri kenttäratsastuksen tärkeimmässä osakokeessa, ja tästä syystä lajin tulevaisuus olympialaisissa on kyseenalainen. Joskus kenttäratsastajia sanotaan jopa hulluiksi heidän lähtiessään suorittamaan vaativaa kestävyyskoetta, ja rohkea saakin olla mutta ei hullunrohkea. Itsesuojeluvaistoa pitää olla eikä treenaamatta kilpailuihin ole mitään asiaa. Vakuutukset kannattaa olla kunnossa niin hevosella kuin ratsastajallakin tapaturmien varalta. Kun valmennus on kunnossa ja hevonen ja ratsastaja ovat niin henkisesti kuin fyysisesti valmiita kolmen osakokeen vaativiin kilpailuihin, on aika tutkia seuraavaa ongelmaa – rahaa.

Kenttäratsastus, siinä missä tavallinenkaan ratsastus, ei ole halpaa touhua. Jos ei ole kroisos tai Roope Ankka vaan tavallinen tallaaja, voi kenttäratsastuksen kilpaileminen vuoden ympäri olla haastavaa. Kilpailut, osallistumis- ja lähtömaksut unohtamatta eläinlääkäri- ja ensiapumaksuja, jotka kenttäkilpailuissa ovat pakollisia, ovat melko kalliita verrattuna palkinnoiksi saataviin rahasummiin. Suomessa kenttäkilpailukausi kestää vain toukokuusta syyskuuhun ja loppukauden joutuisi kilpailemaan ulkomailla, mikä ei ole halpaa, kun menestyksestäkään ei ole aina varmaa tietoa. Vaativampiin luokkiin edetessä riittävän hyvän hevosen ostaminen on myös haastavaa. Hevosen hinta kun on helposti 17 tuhannesta eurosta 25 tuhanteen euroon, joskus jopa vielä enemmän. Joten köyhät ihmiset luopukoot haaveistaan tai tehkööt töitä saavuttaakseen niitä – vaikka sitten lehtiä jakamalla kilpailurahoja saadakseen.

Kenttäratsastuksen kiehtovuus piilee juuri siinä, ettei voittaja ole nopein vaan taitavin. Ratsastajan pitää olla hyvä kaikessa mitä tekee: kouluratsastuksessa, esteratsastuksessa kuin kestävyydessä. On mielestäni uskomatonta katsoa ratsukkoa, joka suorittaa vaaditut kiemurat harmonisesti, hyppää rajatulla alueella puomeista kootut esteet virheettömästi ja samassa kiitää laajat alueet vauhdikkaasti mutta kuitenkin taitavasti ja tarkkuudella. Silloin, kun on suorittanut kolme osakoetta, selvinnyt vaativimmistakin olosuhteista taidolla ja pystyy tekemään sen vielä uudelleen, voi sanoa olevansa todellinen kenttäratsastaja. Itse innostuin kenttäratsastuksesta juuri osakokeiden takia. Ensimmäiset kenttäkisani olivat menestys. Menin omalla ponillani Suomenpienhevosten Suomenmestaruuden vuonna 2009 ja lopulta kotimatkalla mukana oli hopeinen mitali sekä todella tyytyväinen ratsastaja. Silloin todellisuudessa tajusin mitä haluan harrastukseltani ja miksi juuri kenttäratsastus oli kutsumukseni.

Kenttäratsastus vaatii paljon rahaa, aikaa, taitoa ja rohkeutta. Mutta mitä kenttäratsastus sitten antaa? Konkreettisesti kenttäratsastuksesta ei saa mitään aikaisemmin mainitsemiani pieniä rahasummia lukuun ottamatta, mutta rahaakin arvokkaammat asiat kyllä. Se antaa kokemuksen, jonka takia haluaa aina uudestaan lähteä suorittamaan kestävyysosuutta kilpailuissa. Se antaa adrenaliinin juosta läpi kehon sellaisella voimalla, että joskus itsekin hämmästyy. Se luo ratsastajan ja hevosen välille vahvan luottamuksen ja ymmärryksen. Laji antaa vapauden tunteen, jota kaikki ihmiset havittelevat jossain vaiheessa elämäänsä. Kenttäratsastus antaa elämyksen, jonka kaltaista ei voi sanoin kuvailla, jota ei voi konkreettisesti koskettaa, mutta jonka tuntee niin elävästi, että haluaa aina uudestaan sen kokea ja uskoa siihen.

Provosoiduitko? Teksti on kirjoitettu alkuvuonna 2010

En ole samaa mieltä kaikista asioista ja nostan itselleni hattu, koska olen tämän joskus palauttanut

Mitä mieltä sinä olet kenttäratsastuksesta?

Yhdestä olen samaa mieltä:

Kenttäratsastus antaa elämyksen, jonka kaltaista ei voi sanoin kuvailla, jota ei voi konkreettisesti koskettaa, mutta jonka tuntee niin elävästi, että haluaa aina uudestaan sen kokea ja uskoa siihen.