Onko se vika omassa päässä?

Vai onko se paljon suurempi ongelma. Kumpi tuli ensin selkäongelmat jotka johtivat jalkaongelmiin, vai jalkaongelmat jotka johtivat selkäongelmiin? Vai onko kaikki vaan omassa päässä? Tai kenties hevosen päässä?

Olen nyt viimeisiä päiviä, viikkoja, ollut kamalassa tilanteessa. Jälleen kerran on aika mennä klinikalle, jälleen kerran on aika tuntea epätoivoa ja pelkoa siitä, kun ei tiedä mikä on. Jälleen on aika toivoa ja uskoa siihen että on hoitanut hevosensa mahdollisimman hyvin.

Silti.. Aina on se pieni mutta, se pieni kavala siemen jonka joku joskus on sinne pääkoppaan laittanut. "Et osaa, olet huonot. Et hoida hevosiasi, et välitä". Onko se tosiaan niin? Olenko minä sokea, olenko välinpitämätön? Vai olenko vain liian lähellä tilannetta, nähdäkseni sen kokonaisuutena. Suuria kysymyksiä, vailla kunnollista vastausta.

Ja kyllä, nyt puhutaan Allista. Tuosta pienestä, kirjavasta minulle erittäin rakkaasta kaviokkaasta, joka on taas menossa klinikalle. Maanantaina klo 12.30. Olen epätoivoinen ja sitäkin enemmän peloissani. Olen menettämässä toivoani ja en enää tiedä mitä teen asian kanssa. Olen kokoajan itku kurkussa, puristan itsestäni hymyn ja hoen päässäni: "kyllä se siitä". 

Kyllä se siitä.. Vai?

Koko tämä epäonnen rumbahan sai alkunsa siitä typerästä pelästymisestä ja sen seurauksista. Syytän jo siitäkin tilanteesta itseäni. Avasinko oven liian nopeasti? Käyttäydyinkö jotenkin normaalia äänekkäämmin? Miksen vaan voinut herätä vaikka tuntia aikaisemmin? Tästä aivan järjettömän turhasta ja hämmentävästä tilanteesta seurasi 2 tikkiä ja muutaman päivän saikkuaminen.

Kaikki oli mielestäni aika hyvin. Maastossa tamma oli niin innoissaan että se yritti heittää minut selästä, koska en antanut sen laukata puttejen ohi. Nauroin, nautin ja elämä hymyili - jopa niistä kahdesta tikistä huolimatta. Tuntui siltä että kevät aurinko lämmitti mieleni ja odotin jo suurella innolla tulevaa. Kun vain olisin tiennyt mitä se tuo tullessaan, en olisi ehkä juuri sillä hetkellä hymyillyt.

Muutamaa päivää ennen tikin poistoa hevoset ottivat ilon irti tarhassa. Ne riehuivat, pomppivat, pukittivat, laukkasivat.. Tarjottiin kaikkea äkkilähdöistä rollbackkeihin ja sliding stoppeihin. Tämä karuselli kesti aikansa. Oma pääni kesti katsoa ja rauhoitella hetken, mutta pian sydän meinasi pysähtyä tästä keväisestä riemupyrähdyksestä, että päätin mennä pois - oman mielenrauhani takia, riehukoot nyt kerran kuin alottivat.

Seuraavana päivänä tikit pois. Haava oli hyvä, jalka parantunut. Ja hevonen ontui. Ontui, vaikkei koko tuona aikana ollut ontunut. Se oli epäpuhdas mielestäni joko vasen etunen tai oikea takanen. Äidin mielestä vasen takanen. Olisiko se sittenkin se oikea etunen? Kylmäystä, kävelytystä, tilanteen seuraamista. Pieni pala kurkussa, musta varjo peittämässä kevät aurinkoa.

Seuraavana päivänä lähdin kevyesti ilman satulaa liikkeelle. Ihan vain tsekatakseni ontuuko, että varmasti tunnen jokaisen liikkeen. Ei mitään ontumaa, ei epäpuhtautta. Täysin puhdas. Ei edes kaarevalla mitään lyhyempää askelta. Kotiin päin tultiin oikein näyttävää pitkää lisättyä. Seuraavana päivänä äiti kävi Allin kanssa pienellä lenkillä. Oli käynyt kentällä nostamassa laukat. Ei ollut oikea laukka noussut. Ei kuitenkaan mitenkään epäpuhdas, liikkui mielellään ja taas tultiin leijuvaa ravia kotiin.

Mietin, ajattelen, tutkin. Käyn koko hevosen läpi, jalat, selän, pään, kaulan. En löydä mitään. Lähden maastoon Alli on normaali. Oikeassa laukassa pukittelee, mutta kun saa edetä siinäkin laukassa omaan tahtiin ei mitään ongelmaa. Korvat hörössä, leijutaan kotiin. Salaa hymyilen selässä, onneksi ei ollut sen pahempaa.

4.3.2015. Ajattelin että käydään maneesilla hyppäämässä, mennään sunnuntaina kisoihin. Kaikki näytti hyvältä. Maneesilla pari ympyrää ravissa, ei tunnu normaalilta. Ontuu? Liikkeessä ei näy mitään, liikkuu hyvällä sykkeellä mielellään. Ei ole kuitenkaan normaali. Hyppään alas, käyn kaikki läpi. Ei mitään. Takaisin selkään. Kevyessä laukassa yrittää singota minut maistelemaan hiekkaa. Kysyn tuhat kertaa äidiltä näkeekö se sen. Sen ettei se ole normaali. Äiti juoksuttaa, minä katson: ei liikkeessä mitään vikaa, kaikki on symmetristä, juoksee hyvin, puhtaasti ja koko kroppaa käyttäen. Nieleskelen ja hoen vaan kokoajan ettei se ole kunnossa.

Otan satulan pois, menen selkään. Liikkuu hieman paremmin. Päästän sen juoksemaan irti, laukkaa innoissaan, pukittelee, piehtaroi. Muttei mene mieluusti oikeaa laukkaa. Menee kyllä molempia laukkoja, vaihtaa niitä puhtaasti, mutta laukkaa mieluusti vasempaan kierrokseen. Liikkeessä ei näy mitään vikaa, täysin puhdas. 

Mutta se ei ole normaali.

Olen niin epätoivoinen. Hakkaan päätä seinään, etsin jotain vikaa. Satula? Jalat? Selkä? Maha? Idiootti omistaja? Kopeloin tuhannen kerran koko hevosen läpi, etsin vikaa suurennuslasilla. Onko se hieman lihakseton? Onko ylälinjan lihakset kadonneet? Onko se satula sittenkin epäsopiva? Puristaako se lavoista? Onko sittenkin kintereissä ongelmia? Satuttiko se oikein etujalkansa pahemmin siinä epäonnisessa tarhaepisodissa? Satuttiko se itsensä tarhassa riehuessaan? Koska se muuttui omituiseksi, koska se aloitti tekemään asioita x. Onko se muuttunut jotenkin luonteeltaan? Onko ruokinta vaihtunut? Onko jotain tapahtunut ylitpäätään? Onko se ollut jo kauemmin kipeä?

Piiskaan ja rankaisen itseäni siitä että olen epätietoinen. Kylven mieleeni siemenen siitä miten huono hevosenomistaja olen, miten välinpitämätön ja huoleton surkea hevosihminen olen. Kuinka en piittaa hevosistani, kuinka laiminlyön niiden hoitoa. Kierin itseäni säälien miten minulla voi olla näin uskomattoman huono tuuri, kuinka minulle aina käy näin. Samalla sisälläni varjo on peittänyt kevään toivon ja tilalla on vain mustaa sydäntä riipaisevaa pelkoa: mitä nyt on edessä?

Asian ottaminen blogissa esille on suuri kynnys. Odotan jo että joku tulee sanomaan "mitäs minä sanoin!!". Olinko väärässä kokoajan, teinkö typeriä ratkaisuja? En ole edes viitsinyt laskea kuinka paljon rahaa olen käyttänyt tamman klinikkalaskuihin. Viime vuonna tutkitutin sen päästä varpaisiin keväällä ja syksyllä. Useammalla klinikalla. "Se on terve". Aina sama vastaus, kun ei mitään löydy. Nyt kuitenkin pelkään kokoajan että se jokin löytyy. Olisihan se helpottavaa ja vielä parempaa jos se olisi hoidettavissa. Mutta rehellisesti sanoen, tämä on yhtä epätoivoista toivomista paremmasta huomisesta.

Teksti aloitettu kirjoittamaan yöllä 5.3.2015. Sitä on paikkailtu ja kirjoitettu lisää pikku hiljaa ja mietiskellen, kunnes se on päätynyt oranssin Julkaise-napin kautta koko kansan luettavaksi. Se on alkusoitto varatulle klinikkakäynnille, joka on 9.3.2015.