Fitsi mikä Viilis!

Vitsi mikä SUPERfiilis!

Itse treenistä ei tältä päivältä ole kuvia, mutta Petra joutui omien karvanoppieni kanssa kuvauskohteeksi. On NIIN hirmuinen kuvausfiilis että oli pakko päästä kuvaamaan. Alunperin piti kuvata Petraa ja Elmeriä kentällä lisäksi, mutta koska tuli muutoksia suunnitelmiin ja heillä oli tunti illalla, tyydyttiin vain kuvailemaan meidän hepat. Pääsin testailemaan objektiiviä taas lisää, jipii! Ja voin sanoa että edelleen hakusessa kuvaaminen, toimii niin erilailla kun minun luotettava Canon. Joten laatu ei vieläkään päätä huimaa ;) Lisäksi lumi on aina haastava tausta, koska valehtelematta olen niin huono kuvaaja että onnistun polttamaan sen puhki! No, kuitenkin, tässä nyt muutamia tuotoksia. En kaikkia julkaise vielä, myöhemmin varmaan tulossa vielä lisää.

Pyryn kuvaamiseen käytettiin huomattavasti enemmän aikaa ja päätäni. Tai yritin käyttää päätäni ja saada fiksuja kuvia. Herra oli kyllä niin vaihteleva kuvattava, joskus möllötti kuin muuli ja toisinaan näpräsi kokoajan Petran paitaa tai raippaa. Yritä siinä sitten saada edes hyvä kuva! ;) Taas Mollan kuvissa (alla) käytettiin paljon vähemmän aikaa ja otettiin ne ihan tallin pihassa, sillä Pyry jäi yksin sisälle ja sillä on tapana riehua siellä niin paljon että ei meinaa edes paksut seinät kestää. Heh!

Kai sitä pitää alkaa muistaa että meidän Molla-tammamamma täytti jo 16 vuotta! Huh, 10 vuotta tulee täyteen hevosenomistajuutta, mieletöntä :) Siitä sitten puettiin heposet kuntoon ja mentiin vielä Haimille hyppäämään kun sellainen oli ollut suunnitelmissa. Petra pomppi Mollalla pientä rataa ja itse menin Pyryllä. Treenistä ei tällä(kään) kertaa ole mitään materiaalia ja oikeastaan olen jo niin pihalla siitä mitä kaikkea hyppäsin että puh! 

En siis osaa selittää tarkasti mitä teimme, mutta koin tänään niiiin loistavan superfiiliksen taas. Hypättiin Pyryn kanssa lopuksi 95-100 cm rata ja kuski mokasi muutaman linjan. Niinpä korjasin uudestaan niille ja se fiilis oli mahtava kun osasin ITSE korjata mokani. Esimerkiksi jos toin liian kauas, osasin korjata sen lähemmäs, jos hätiköin, pystyin rentoutumaan, jos väli jäi pieneksi, sain koottua paremmin väliin jne. Se oli aivan mieletön fiilis taas pitkästä aikaa! Koska yleensä koen näitä ahaa elämyksiä vain valmennuksissa ja en edes ilman valmentajaa hyppää 80 cm isompaa. Tänään kuitenkin rohkaistuin, hyppäsin ja huomasin sen, että kun uskalsi lähteä yksinkin hyppäämään, ei se loppupeleissä ollut niin vaikeaa tai pelottavaa.

Ennen kuin ketään sanoo, pelkään siis eniten yksin hyppäämisessä epäonnistumista. Jos pilaan hevosen tai sen hyppyhalut tai jos muuten vain epäonnistun, tipun tai rysäytän esteen sekaan. Nyt oli niiin hieno huomata että pystyin yksinkin hallitsemaan mieleni ja tekemään myös "isompia" hyppyjä. Joskus ollaan maneesissa jumppasarjassa hypätty 110-115 esteitä, mutta tuollain ratana ilman apuja hyppään mieluusti pienempiä. Kyllä tämä tästä, taas opin jotain ja voin olla hyvillämielin! Hyvä PP ja hyvä minä! :)

HUH, ensi treenejä odotellessa!