Epäonnistuminen kuuluu lajiin

Ilman sitä onnistuminen ei tuntuisi miltään

Niin kauan kuin ihminen ei ole täydellinen, sattuu sille inhimillisiä virheitä. On ne sitten verkassa tapahtuvia erheitä, huonoja ratoja, askelvirheitä, ajatuskatkoksia. Sattuvat ne treenissä tai muuten hevosten käsittelyssä. Vaikka pyrin itsekin minimoimaan epäonnistumiset, olen kuitenkin vielä niin epätäydellinen että niitä sattuu. Ja tuntuu että tänä vuonna sattui vielä hieman enemmän kuin aikaisempina vuosina.

Jos puhutaan vaikka ihan hevosen selästä tippumisesta. Sanotaan vaikka että etäisyysvirheitä tai verkan ajan arviovirheitä nyt on sattunut satunnaisen epäsatunnaisesti muutenkin. Viimeksi olen kuitenkin hevosen selästä tippunut vuonna 2012. Siis ennen tätä vuotta. Tänä vuonna en jaksanut edes laskea kuinka monta kertaa jalkauduin, niin kisoissa kuin treeneissäkin. Ajattelin hauskuuttaa nyt ennen kaikkea itseäni ja laittaa teille tähän muutaman kuvan ja videon kertomuksineen mitä kaikkea sitä onkaan tänä vuonna sattunut!

Ennen tätä vuotta tipuin tosiaan viimeksi vuonna 2012 maastoestevalmennuksessa, jossa hypättiin alashyppyä veteen. Olin liian luottavaisilla mielin lähestymässä Pyrylle uutta estettä ja niinhän siinä kävi että kauniisti valahdin sivulta alas. Onneksi en ihan veteen asti, heh!

Ennen tätä mahalaskua en edes muista koska olen tippunut. Sanotaan että harvoin. Liittyikö se sitten tasaisen paksuihin suorituksiimme vai mihin, en tiedä. Tasapainoani alettiin koettelemaan kun ostin Allin. En usko kuitenkaan tasapainoni tai motoriikkani huonontuneen - pikemminkin parantuneen - mutta silti tuntuu että olen tänä vuonna maistellut hiekkaa enemmän kuin 10 vuoden aikana. 

Allin joskus jopa hieman rajukin pystyyn hyppääminen sai tasapainoni herpaantumaan. Suurin ongelma lieni siinä että jalkani valuivat taakse mikä irroitti jalustimet satulasta. Näin ollen jäin "tyhjän päälle" ja yleensä joko tiputtauduin jaloilleni tai kun tamma oli rauhoittunut tulin alas selästä. Luojan kiitos neiti ei enää tänä päivänä provosoidu noin rajusti ja ollaan päästy pystyyn pomppimista jo hyvä matka eteenpäin!

Koska yksinkertaisesti tänä vuonna näitä epäonnistumisia syystä tai toisesta tuli enemmän, en viitsi ihan jokaista teille tähän luetella. Sanotaan kuitenkin että pikaisella laskutoimituksella tipuin - tähän en edes laskenut Allin kanssa tekemiäni laskeutumsia - seitsemän kertaa. Ja kyllä, se on aika paljon siihen nähden että olen viimeksi tippunut tosiaan vuonna 2012 ja sitä ennen en edes muista koska. Näistä tippumisia on Pyryn kanssa 4 - ja tähän laskin myös yhteisen kaatumisemme - ja Allin kanssa 3.

Tämän lisäksi lukemattoman paljon, aivan liikaa, on sattunut muita kämmejä, kuten kieltoja tai huonoja arvioita. On siis jopa hurjaa sanoa miten monta mokaa tähän vuoteen onkaan oikein mahtunut. Kieltoja ei jaksa edes laskea, joten jätetään ne ehdottomasti pois ja palataan tuohon tippumiseen, mitä tänä vuonna on niin kovasti jo sattunut ja mistä toivon mukaan olen ottanut opikseni - ja liimaudun ensi vuonna satulaan irtoamatta sieltä..

Jos puhutaan typerimmästä tippumisestani siihen lukeutuu ehdottomasti viimeisin maastoutumiseni. Voiko tämän ikäinen ihminen olla vielä niin kekkuli, että suostuu kaikenmaailman hullutuksiin? Voi kyllä, nyt puhutte Sennille. 

Olimme hevosten kanssa maneesilla todella myöhään eräänä keskiviikkoiltana. Itse menin Pyryllä, Äiti oli Mollan kanssa ja Aliisa-hevosenhoitaja oli Allilla. Teimme hyvän treenin ja hevoset olivat tyytyväisiä. Saimmekin sitten aivan huippu idean. Ihan vitsillä piti ottaa ryhmäselfie! Siinä vaiheessa sopii kysyä että hetkinen, mikä se keski-ikä siellä maneesissa olikaan. Hepat riviin, Senni Pyryn kanssa vähän edemmäs ja eikun kameralla kaikki kuvaan. Homma vaan ei ihan onnistunut kun itse istuin täysin kaikki paino oikealla ja Pyry päätti vain astua askeleen vasemmalle. 

Horjahdin, Pyry pelästyi ja minä tulin nätissä kaaressa tömähtäen maahan. Aivan törkeän tyhmä juttu, mutta eihän siinä voinut kun nauraa. Hetken keräilin itseäni maasta sillä onnistuin tippumaan kipeälle jalalle - ja sain siihen muuten aika komean ison ja kipeän mustelman, hyvä minä! - ja siitä nauramisestakaan ei meinannut tulla loppua. Eniten sääliksi kävi Pyryä, herra tosissaan pelästyi kun sieltä tipuin, sai sitten ekstra porkkanan taskustani kun tassutteli takaisin katsomaan sattuiko minua. Voi minua tyhmää!

Oppiminen kantapään kautta: ei puhelimella leikkimistä hevosen selässä

Yksi takuulla kivuliaimmista tippumista on ollut keväällä kun tipuin Allilta jumppatehtävällä. Teimme tamman kanssa aivan normaalia jumppaa, kun minuun iski tyhmänrohkeus ja epäreiluus. Vaadin hevoselta siihen aikaiseen menoon nähden liian vaativaa tehtävää, lyhyellä välillä korkeampaa okseria. Lopulta päädyin leuka edellä puomien joukkoon ja huuleni aukesi. Ja samalla kaikki itseluottamus katosi ja yhteistyömme piti tamman kanssa aloittaa ihan alusta. Se on tyhmää mutta myös myönnettävä: maltti on valttia, mitään ei saa heti eikä nyt. Tehdäkseen asiat kunnolla, ne täytyy tehdä rauhassa kiirehtimättä.

Kivuliain on ehdottomasti Niinisalossa syksyn Kenttämestaruuksissa kaatuminen. Ensimmäinen kerta kun joudun edes ambulanssin kyytiin, tosin omin "jaloin" sinne tälläkin kertaa kipusin. Voin kuitenkin sanoa että se oli ehdottomasti kivuliain tippumiseni tämän ratsastushistorian aikana. Koska ei, en ole koskaan murtanut luita tai satuttanut itseäni pahemmin. En nytkään, mutta kyllä se 550 kiloa päällä tuntui mukavan raskaalta. Olen kiitollinen siitä että selvisimme molemmat hevosen kanssa näin vähin vammoin ja toivon että emme joutuisi vastaavaan tilanteeseen enää.

Sitten kun päästään siihen mitkä ovat eniten harmittaneet, löytyy niitäkin kaksi. Suurimman pettymykseni koi Heinäkuussa Niinisalossa, kun olimme tekemässä Pyryn kanssa täydellisen puhdasta, siistiä esterataa. Fiilis oli minulla loistava, hevonen oli rohkea ja minä ratsastin sen tyhmästi kohti sarjaa. Minun olisi pitänyt odottaa, mutta puskin sen isolla laukalla kohti pystyä. Reiluna hevosena Pyry yritti korjata tilannetta, mutta sen seurauksena tulin taas nätisti takamukselleni. Sitä harmituksen määrää ei voi edes kuvailla. Se oli ensimmäinen kerta ikinä kun en päässyt kenttäkilpailuissa maasto-osuudelle. Minulle ei ollut ikinä käynyt niin.

Niin lapselliselta kun se kuulostaakin, lamaannuin siitä niin paljon etten osannut muuta kun hakata päätä puuhun. Onneksi - vaikkei äitini paikalla ollutkaan - minulla oli todella hyvät tukijoukot ja ystävät paikalla. Oli vain niin kamalan lamaannuttavaa huomata että sekin on mahdollista ettei pääse sinne maastoon. Ehkä olin pitänyt sitä liian itsestään selvänä ja tämä oli tiputus maanpinnalle.

Toinen harmittava tippuminen oli keväällä kun mentiin Alli-tamman kanssa keskiviikkomaastoestekilpailuihin. Hieno tilaisuus käydä tutustumassa maastoesteisiin ja emme pääseet edes radan puoleen väliin kun jätin tamman oman onnensa nojaan jonka ratkaisuna ratsu reimani löi kevyesti liinat kiinni ja pyörähdin jaloilleni maahan. Että tilanne harmitti, sillä se olisi ollut huisin kiva kokemus tammalle, hyvässä turvatussa tilassa päästä pomppimaan kivoja maastoesteitä. Mutta ei, kun kuski päättää jalkautua..

No, eipä siitä paljon enää tippumisia puuttunut. Loput kaksi kertaa olivatkin "normaalitreeneissä" sattuneita kämmejä, kerran Allin kanssa maastoestetreenissä ja kerran Pyryn kanssa Sepon valmennuksessa. Muita epäonnistumisia olikin muuten niin paljon etten niitä edes viitsi tähän linkata. Tulee vain paha mieli.

Vaikka nyt tämä postaus ehkä huokuu negatiivisyytta, samalla se mielestäni kertoo siitä miten sieltä pohjalta aina noustaan. Jokainen epäonnistuminen syö itseluottamusta ja sieltä nouseminen vaatii aina sisua ja työtä, mutta kun sitten sitä omaa matkaa katsoo taaksepäin ja huomaa että tuon huonosti menneen radan, tippumisen tai muun epäonnistumisen jälkeen onnistuu melkein 100%.. se Fiilis on uskomaton!

EDIT 17.12. - Käydessäni tänään tallilla muistin ainakin 2 muuta tippumista jota tänä vuonna on maastossa Pyryn kanssa sattunut. Joten uutta tietoa, tällä hetkellä muistan että olisin tippunut yhdeksän (!!) kertaa!

Jos jäät odottamaan 

sitä täydellistä hetkeä, 

jolloin kaikki on vaaratonta ja varmaa, 

saat ehkä odottaa turhaan. 

Vuoret jäävät kiipeämättä 

ja kilpailut voittamatta 

tai kestävä onni saavuttamatta.

- Maurice Chevalier