Kokoajan avaan uuden valkoisen sivun ja olen aloittamassa kirjoittamaan. En pääse kolmea lausetta pidemmälle kun ahdistaa jo ensimmäisen kerran. Tuntuu jotenkin niin utopiselta kertoa kuulumisia, mitään materiaaliakaan ei ole. Täällä me ollaan ja mennään, ihan normaalisti ja katsellaan kohti tulevaa. En tiedä edes miten lähtisin vyyhtiä purkamaan?
Päälimmäisenä mielessäni on tämän päivän Kari Nevalan valmennus. Mutta että päästään siihen pitää hieman pohjustaa vielä. Edellissunnuntaina, eli silloin 8.3. kun hypättiin Kisamatkalla Springcupin 1.osakilpailu, hyppäsin myös Pyryn kanssa vuoden ensimmäisen esteradan kisoissa. Se oli siis kauden avaus. Tai kauden räpellys. Videolta katsottuna meno oli aluksi ihan kohtalaista, sitten tuli ajatuskatko, palasin vanhaan tuuppaamiseen ja rysäytin hevosen melkoiseen paikkaan niin että olimme okserin seassa. Sen jälkeen onnistuin ottamaan yhden kiellon. Ja radan korkeus oli sen metrin. Ja aika helppo metri vielä..
Tästä murennuin jotenkin täysin. Luovutin, vaikken olekaan luovuttaja. Metrin pitäisi olla niin helppo, niin käsittämättömän älyttömän yksinkertainen ettei siellä pitäisi tulla mitään ongelmia, ei puomeja, ei kieltoja, ei mokia. Takaraivossa kummitteli koska seuraavana viikonloppuna olisi hallikenttäkilpailut. Itketti ihan älyttömästi. Pilaan tätä hevosta, teen kaiken väärin, kieritin itseäni säälissä, moitin, haukuin ja ylianalysoin.
Siitä syntyi ensimmäisen päätös. En startannut tänä viikonloppuna hallikenttäkilpailuissa, vaan valitsin mielummin valmennuksen. Vaikka maanantaina 9.3. kävimme pomppimassa myös hallissa niitä maastoesteitä mitä myös hallikenttäkisoihin oli luvassa, ja reissu meni hyvin vaikka kuskia jännitti - hevonen tsemppasi yli kaikesta! Silti päätin että ei, nyt en halua lähteä vain keskinkertaiselle linjalle, nyt otan varman päälle ja tsemppaan itseni valmennuksessa ja sitten teemme sellaisen comebackin että pääsen nauramaan typerälle itselleni. Valitsin sunnuntaiksi Kari Nevalan valmennuksen.
"Ratsastajan suurin vastus on oma mieli"
"Kilpailuissa suurin haastaja on kilpailijan oma pää"
"Kuka muu asettaa rajat kuin sinä itse?"
"Kukaan ei arvostele itseään rankemmin kuin itse"
Ja minä tiedän sen. Tiedän henkiset valmentautumiset ja tiedän miten positiivinen asenne on hyvä suoritus. Tiedän miten luottamalla itseensä kaikki on helppoa, tiedän miten olemalla varma hevonenkin on varma. Mutta vaikka tiedänkin sen, miksei se ole helppoa toteuttaa?
Sitä tänään valmennuksessa pohdin. Valmennus meni tosi hienosti Pyry oli super ja hyppäsi mainiosti ja sai taas kehuja. Tsemppasin itsekin selkeästi ja edeltävän viikonlopun ongelmista ei ollut tietoakaan vaan kaikki oli naurettavan yksinkertaista ja selkeää: rytmi, rauha ja onnistuminen. Ei ollut mitään syytä epäillä etten olisi selvinnyt kunnialla hallikenttäkilpailuista. Mutta silti valmitsin valmennuksen, sillä kaipasin juuri tälläistä piristysruisketta siitä että en ole huono.
Olen huomannut luovuttaneeni: en ole hyvä ratsastaja, en menesty. Sanon monta kertaa ihmisille että olen "menetetty tapaus". En ollut luokkani lahjakkain junioriratsastaja, enkä seniorina pääse sille tasolle että voisin kutsua itseäni huipuksi. Mutta silti palo kisakentille on aivan järjettömän kova. Ja haluan että se palo kasvaa, haluan että palaan takaisin siihen tunteeseen, että kilpaileminen on oikeasti kivaa, oikeasti haluan ratsastaa radan täysillä ja oikeasti haluan menestyä.
En minä ole menetetty tapaus jos päätän niin
ja minähän päätän.
Mutta enempää sekoittamatta, elämä rullaa joskus paikoillaan ja joskus hieman paremmin edeten. Syksyn onnettomuudessa satuttamani jalka on alkanut osittain vaivaamaan ja toivon että venyttely ja jumppaaminen auttaisivat ettei tarvitse mennä lääkärille siitäkin itkemään. Vaikka tosiaan suunnata sinne tohtorille kuitenkin pitää, olen niin kyllästynyt tälläiseen sairastamiseen.. Kokoajan jotain, silmätulehdus, angiina, oksennustauti ja sanoinkohan jo silmätulehdus. Ja vielä silmätulehdus. Herttinen että palaa käpy tälläiseen epäterveeseen kroppaan!
Vaikka tämänkin piti olla jotenkin elämääni valoittava ja menneitä viikkoja avaava postaus, siitä nyt lähinnä tuli hyppy kahden viikon taakse ja siitä valmennukseen. Mutta sanotaan vaikka että nyt olen kuronut ajan kiinni ja pääsen työstämään postauksia mitkä jo odottavat innoissaan tuolla takaraivossa.. Joten pikaisiin kuulumisiin! :)
Jes, hyvänmielen onnistumisvalkut on pop! Sellaista määkin kaipaan. Mun ongelma on se että on päiviä jolloin pienikin virhe radalla; ristilaukat, ryssitty etäisyys, sekoittaa mut täysin ja lyön kaiken läskiks koska koin epöonnistuneeni jo täysin. Olen liian itsekriittinen joinakin päivinä. Meidän senni pitää yrittää löysätä vähän ja antaa mennä vaan ;)
VastaaPoistaTodellakin, pitää löysätä vähän ranteita ja nutturaa ja antaa vaan mennä! :)
PoistaTää teksti on kyllä ihan kun mun suusta! Oon tosi itsekriittinen ja itteni soimaaminen taitaa olla harrastus nro 1, vaikka tiedän ettei se auta parempaan suoritukseen. Mulla tuli eilen ratsastaessa semmonen fiilis että hei, en mä ookkaan paskempi, miks mä aattelen niin? Ihmeellinen tää ihmismieli :)
VastaaPoistatotta, ihmismieli on kyllä niiin omaperäinen! :)
PoistaOlethan sä menestynyt. Kuinka moni menee suokilla avointa helppoa? Ja vielä kotitallilta käsin, vain joka toinen viikko kunnolla treenaten?
VastaaPoistaAllin kanssa sinun on vähän vaikea menestyä tai edes kehittyä kun se ei ole terve, eihän se ole sinusta kiinni!
Tosi tylsää että jalkasi vaivaa edelleen, noiden muiden vaivojen lisäksi :(
t. Karoliina
Kai sitä on olevinaan niin kamalan kriittinen kaikelle tekemiselleen.. Kaverikin yritti potkia vähän että kyllähän sitä on hyvin pärjätty suokilla puokkien joukossa :D
Poistaompas teillä huononnäköistä heinää :/
VastaaPoistaPystyt arvioimaan heinän laadun muokatuista (kuvanlämpöä lisätty reilulla kädellä), kaksi vuotta vanhoista kuvista? :DDDD
Poista*respect*
- S
Ihan kuin olisi omaa tekstiään lukenut! Mie oon vähän perfektionisti niiden asioiden suhteen, jotka on miulle tärkeitä ja ratsastuksessa äärettömän itsekriittinen. Lajina kun vielä on kouluratsastus niin huhhuh.. Tiedostan, että täydellistä suoritusta ei ole, mutta silti jos radalla (myös ihan treenatessa) tulee pienikin virhe niin koko homma tuntuu menevän läskiksi.. Lisäksi jännitän älyttömän paljon kisaamista, varmaan juuri edellä mainituista syistä, enkä todellakaan uskalla ilmoittautua saman tasoiseen luokkaan, kuin mitä kotona treenataan. Ehkä se tästä joku päivä kokemuksen karttuessa.. Itseluottamusta olen saanut todella paljon äitiyden myötä, uskon jo siihen että osaan mutta kun hyvä ei riitä vaan pitää olla todella hyvä..
VastaaPoistahuh, tuo on kyllä niin totta!
Poista