Olenko valmis omaan hevoseen?

vai onko siihen lopulta ikinä valmis?

Eilen oli ihanan aurinkoinen päivä. Varustin Pyryn rauhassa ja pistin päähäni vanhan, mutta hyvin palvelleen kotikypäräni. Nousin penkiltä selkään ja lähdettiin tallustamaan hiekkatietä pitkin. Aurinko paistoi ja ilmassa oli kirpakan yön jälkeistä tuntua. Tiet olivat sopivan pehmeät ja hevonen tuntui reippaalta. Oli yksi niistä päivistä joiden vuoksi halusin hevosenomistajaksi.

Milloin on valmis omaan hevoseen? Itse olin 11 vuotias kuin sain ensimmäisen oman hevoseni, Mollan. Olin tasoltani tasokas Helppo Ö ja rakastin maastoilua ja kovaa laukkaamista. Hyppääminen oli kivaa mutta kouluratsastus aika tylsää, koska siinä ei ikinä saanut ruusuketta kisoista. Äitini oli harrastanut hevosia koko ikänsä, joten en ollut yksin vaan minulla oli samaa lajia harrastava vanhempiosapuoli. Tiesin mikä on ähky ja hevoset syövät heinää ja kauraa. Opin hevosenomistajuutta vuosien varrella, en ollut valmistautunut siihen mitenkään.

Moni ajattelee että hevosen omistaakseen pitää tietää kaikki. Voin kuitenkin väittää että harva pystyy sellaiseen täydellisyyteen, suurin osa omistaa hevosen perustietojen ja taitojen perusteella. Käsi sydämellä: kuinka moni on tiennyt hevosenomistajuusaikanaan kaiken mitä vastaan on tullut? Niin, sitähän minäkin.. Joskus klinikallakaan ei siihen mysteeriontumaan löydy syytä.

Pitäisikö hevosenomistajilta alkaa vaatimaan hevosenomistajan ajokorttia? Suomen Ratsastajainliitto järjestestäisi ympäri suomen autokoulun kaltaisia kursseja jossa käsiteltäisiin teoriassa miten hevosten kanssa toimitaan ja käytännössä päästäisiin hieman tunnustelemaan miltä hevonen tuntuu. Lopuksi suoritat megakalliin loppukokeen joka joko hyväksytään tai hylätään. Vai olisiko se sitten sama asia jos vain hevosenhoitajan ammattitutkinto tulisi pakolliseksi kaikille hevosenomistajille?

Hevosen omistaminen parhaimillaan on nauttimista "siitä hetkestä"

Ennen kuin hairahdutaan aivan väärille poluilla (tämän piti olla siis enemmän positiivihenkinen postaus kuin armoton negatiivipläjäys) puhutaan siitä mitä hevosenomistaminen on parhaimmillaan. Parhaimmillaan kauniit säät, tyytyväiset hevoset, onnistumiset, ehkä voitot ja sijoitukset, kehittyminen sekä luottamus ovat niitä hevosenomistajuudessa parhautta. Saat nauttia siitä ihanasta karvakorvasta vieressäsi, se puhaltaa lämmintä ilmaa kasvoillesi tai hamuilee herkästi kädessäsi olevaa porkkanaa. Hyppäätte korkeimman ratanne ikinä ja saatte siitä mainetta ja mammonaa. Kävelet rakastamasi hevosen kanssa lämpimän kesäauringon alla vihreällä pellolla ja unohtaen kaikki huolet ja murheet. Sinä että hevosesi olette rentoja ja yksinkertaisesti: nautitte.

Ettei jouduta pilvilinnoihin ja haaveilla myöskään siitä ongelmattomasta hevosenomistajuudesta, käydään myös siellä onnellisuuden vastapuolella. Pahimmillaan hevosenomistaminen on raskaita päätöksiä, järkyttäviä myrskyjä, tippumisia, epäonnistumisia, kalliita klinikkakäyntejä, vääränlaisia satuloita ja suoritusten mahalaskuja. Ikinä ei voi olla mitään hyvää jos ei hieman pahaakin. Mutta kaikki se paha, siinä missä hyväkin, kasvattaa omaa hevosenomistajuutta, päämääräisesti kohti parempaa omistamista ja ymmärtämistä.

Se miksi sanon että ikinä ei ole valmis hevosenomistajuuteen, tulee tässä. Seuraavalla pätkällä en halua loukata ketään, haluan vain ilmaista asian joka on joskus kaikkien edessä, jossain muodossa. Kukaan koskaan ei ole valmis luopumaan rakkaasta ystävästään. Kun otat jonkun lemmikin, tässä tapauksessa hevosen, ja pidät sitä omanasi sen vanhenemiseen asti, jossain vaiheessa tulee eteen se mitä et ikinä halua kokea: luopuminen. Kun otat hevosen, teet samalla lupauksen, jolloin lupaat myös luopua siitä oikealla hetkellä. Sairaan hevosen paikka ei ole riutua pikku hiljaa pois, vaan omistajan pitää antaa myös armoa ja päästää rakas ystävä kivuistaan kun aika on. Silloin tiedät olevasi hevosenomistaja ja olleesi valmis omaan hevoseen.