Ypäjä Arctic Show - day I

verta, hikeä ja kyyneliä, mutta lopulta kaikki hyvin

Tänään kisapäivä ei ollut pitkä, joten odotan postauksestakin tiivistä ja asiarikasta. Faktat ja fiktiot tulee nyt pöytään ja huomenna sitten startteja onkin enempi! Tänään Alli tosiaan kävi hyppäämässä 90 cm avoimen alueluokan, arvostelina A.0.0. 

Kotoa lähtiin ajatuksella että ollaan myöhässä, kunnes äiti tarkitsi tabletistaan ja tajusi että luokka alkoikin vasta 8.30 eikä klo 8 niinkuin kuviteltiin. Perillä oltiin siis ihan hyvässä ajassa, ehdin katsomaan rataa ja pistettiin tamma rauhassa kuntoon. Ehdin kävelemään paljon ja verkkaan päästiin juuri sopivasti. Verryttelyssä tamma tuntui aivan järjettömän hyvältä ja oli ihan huippu fiilis - tästä todellakin voisi tulla jotain! Viimeksi kun olen tammalla hypännyt kunnolla (niitä muutamia roiskaisuja viikko sitten en laske hyppäämiseksi) päädyin tosiaan okserin sekaan ja avasin leukani. Tamma oli mukavan letkeä ja laukassakin pystyin hyvin kontrolloimaan tammaa ilman että se suuttui sitten mitenkään.

Olin tehnyt päätöksen että teen kunnon pitkän verkan, sillä se on tammalle huomattavasti parempi, varsinkin kuin mennään vain yksi luokka. Niinpä laukkasin melko pitkään ja otin sitten muutaman kerran pystyn. Lehmä hyppäsi rohkeasti ja varmasti. Sen jälkeen okserille ja.. töks. Jaha, ei sitten, uudestaan. töks. töks. töks ja pystyyn. Rauhoitin tilannetta päässäni ja tulin vielä kerran jolloin tamma heitti niin nopean sivuliikkeen että jalkauduin maahan. Ei muuta okserista hetkeksi takapuomi pois ja uudestaan ja tällä kertaa ilman ongelmia. Sitten okseri, lähelle ja tiputtaen, vielä kerran ja aivan täydellinen hyppy. Fiilis katossa ja seuraavana valmistautumassa. Kunnes..

Steward tulee ja sanoo että nyt heti tänne, sun hevosen suusta tulee verta. Vilkaisin paniikissa alas ja tosiaan suu oli aivan kirkuvan punainen. Siinä sitten soitettiin eläinlääkäriä ja äitiä katsomosta tuomaan loimea. Ennen kuin ell ehti paikalle, oli jo tuo huima verenvuoto jo loppunut ja olin itse päässyt tutkimaan että kieleenhän se oli puraissut itseään. Se vain näyttää paljon raaemmalta mitä se on, mutta kyllä siinä sydän hieman pomppasi ja kyynel tirahti silmäkulmaan. Ei muuta kun juosten vettä hakemaan, suuta putsaamaan ja uusi yritys! Saimme siis luvan startata luokan lopussa!

Aikaa jäi kuitenkin tälle toiselle verkalle tosi vähän ja olin itse aivan paniikissa jos se nyt uudestaan alkaa vuotamaan. Vilkuilin kokoajan alas ja en uskaltanut tehdä edes pidätteitä. Alli tuli vahvaksi ja taas se aloitti kieltämisen ja vei minua kun märkää rättiä. Lopulta - juuri ennen kuin huudettiin radalle - saatiin hyvät hypyt pystylle ja okserille ja sitten ei muuta kun radalle!

Kaiken tämän tapahtumaketjun jälkeen halusin vain päästä maaliin. Kovin kehuttavasti ei alkanut meidän rata, sillä tammalla on selvästi hieman luottamuspulaa kanssani ja sitä tässä nyt rakennetaan ja haetaan rutiinia yhdessä. Heti ensimmäiselle töks. Ei hätää, uusi yritys ja tällä kertaa voimakkaampi ajatus: maaliin asti. Jos se halusi juosta estettä päin, juoskoon, mutta yli sen piti mennä. Puomeja tuli matkalla, mutta tavoite saavutettiin! Me pääsimme maaliin, 18 virhepisteellä. Ei sillä tosiaan mainetta haalita, mutta voitte uskoa miten mahtava fiilis oli kun kaikkien aamun vastoinkäymisten ja todella huonosti menneen verkan jälkeen pääsimme maaliin..

Se mistä olen ylpeä hevosen lisäksi, on minä. Kerrankin olen itsestäni ylpeä, ratsastin juuri oikein vaikka esimerkiksi paikka virheitä tuli, ajatus siitä että meitä ei hylätä vei meidät aina maaliin asti. Se että se ryntäsi ja otti puomin oli tänään toisarvoinen asia, sitä aletaan hiomaan kun on sen aika. Itse pysyin radan rauhallisena, en hermostunut kiellosta, mutta olin päättäväinen. Ja minusta tuntuu että se palkittiin ja vaikkemme saaneet mammonaa, voitimme ja ylitimme jälleen kerran itsemme. Uskomatonta!

Huomenna homma jatkuu; Alli 90 cm ja Pyry 100 cm ja 110 cm !