Mitä se loppupeleissä tarkoittaa?
Elämäni hevonen, rakas Lurppa
Kun puhutaan miehistä ja tosi rakkaudesta, sanotaan yleensä että jokaiselle on vain se yksi. Yksi ja ainoa. Menee nyt hieman henkilökohtaisemmalle tasolle, mutta itse en usko koko rakkauteen - en ole kokenut sitä jalat alta efektiä mistä kaikki niin hekumoivat nyt kun niistä miehistä edelleen puhutaan - mutta silti rakastan yli kaiken näitä jaloja eläimiä ja pohdin blogissani sitä, voiko elämän hevosia olla enemmän kuin yksi.
Silloin kun minulla oli Lurppa, oli täysin varma siitä että se on juuri se minun hevoseni. Se oli kuin koiranpentu ja tuntui että olin oikeutettu elämään sen kanssa sulassa sovussa. Sen kovan kuoren alta löytyi upea, hellyydenkipeä ja herkkä herrasmiesruuna jonka kanssa rakastin jokaista hetkeä, niin hyvää ja huonoa. Lurpan lopettaminen oli minulle yksi kovimmista paikoista, vaikka tiesin että päätökseni oli oikea.
Lurpan lopettamisesta tulee tänä vuonna 3 vuotta. Minulle on tänä kolmen vuoden aikana siunaantunut maailman kallisarvoisin suomenhevonen ja siihen rinnalle juuri minun hevoseni, Alli. Pyry on minulle kaikki kaikessa, en voisi ikinä luopua siitä, en ainakaan ihan helpolla. Mutta toisaalta kun ensimmäisen kerran näin Allin.. Se oli jalat alta. Kun istuin sen selkään, tiesin että se on juuri se mitä minä etsin. Vaikka näin jälkikäteen mietin miten ikinä a. ostin sitä b. se myytiin minulle (jos siis mietin sitä koeratsastustilannetta, heh), minulla on sellainen olo että olen löytänyt sen oikean; sen, joka on kuin Lurppa joka on tullut taivaasta uudestaan luokseni.
Selvisin Lurpan poismenosta aika pitkälle Pyryn avulla. Minulla oli jo ennen Lurpan pois nukkumista Pyry ja pystyn nopeasti jatkamaan harrastusta ja treenaamista. Pyrystä tulikin minulle nopeasti tärkeä hevonen, mihin pystyin tukeutumaan tiukallakin hetkellä. Muistan itkeneeni kuitenkin monet kerrat sitä miten alas tipuin niin nopeasti - ensin kilpailin 110 cm tasolla ja nyt tipahdin täysin "pikkuluokkiin" huonompi laukkaisen suokin kanssa. Nyt ihan hävettää että ikinä sanoin tuota ääneen (vuonna 2011-2012)!
tästä en luovu, en mistään hinnasta!
Ehkä onkin pidemmän päälle kyse siitä että on olemassa se oikea hevonen aina oikeaan elämäntilanteeseen. Lurppa oli minun sen hetkisen elämäni hevonen, nyt minulla on kaksi täydellistä elämän hevosta, tämän hetkiseen elämään sopivaa. Uskon myös kovasti kohtaloon ja sen merkitykseen. Jos minulla olisi vielä Lurppa, minulla tuskin olisi Pyryä saatika Allia. Kaikella on tarkoituksensa.
Tunnen kai jotain huonoa omatuntuo siitä etten enää pitäisi Lurppaa elämäni hevosena. Tai itseasiassa sanoisin sen edelleen olevan sen hetkisen elämäntilanteeseen sopiva täydellinen hevonen, joka opetti minulle silloin paljon. Aika parantaa haavoja ja en tunne enää itseäni niin tyhjäksi, koska minulla on kaksi upeaa hevosta täyttämässä sitä Lurpan paikkaa.
Enkä puhu pelkästään tuloksellisesti tai kilpailullisesti, vaan tällä hetkellä ihan tunnepohjaisesti. Pyry ja Alli yhdessä pystyvät täyttämään sen aukon minkä Lurppa jätti, mutta voiko ne ikinä korvata sitä täysin? Uskon että voi ja uskon myös siihen että elämän hevosia voi olla useampia kuin yksi. Miksi sitten tunnen niin kovaa huonoa omatuntoa asiasta? En usko että Lurppa tuolla pilven reunalla luimistaa korviaan näille sen korvaajille, pikeminkin se tietää että minunkin on helpompi olla täällä maan päällä ja saapua sitten aikanaan sen kanssa laukkaamaan ikivihreille pelloille.
Uskon ettei kaipuu lopu ikinä, tulen aina kaipaamaan jokaista edesmennyttä eläintä. Ehkä se aika kuitenkin parantaa edes hieman ja lopulta jatkamme matkaa eteenpäin uusien tuttavuuksien kanssa. Minä aijon ainakin nauttia jokaisesta hetkestä näiden nykyisten hevosten kanssa, tuntuu että en nauttinut tarpeeksi silloin kun minulla oli Lurppa. Opin siitä ja nyt nautin ja teen parhaani näiden upeiden eläimien kanssa!
Muistaen, kunnioittaen ja rakastaen
Senni
Hienoja hevosia sulla kyllä elämässäsi on ollut ja on edelleen :) Mä oon aina uskonu siihen, että niitä oikeita elämän hevosia on vaan yksi, mutta mulla ei olekaan Nuutin lisäksi muita "ikiomia" ollut, niin oon ehkä aika huono sanomaan... :D Mulla vaan on semmonen tunne, että kukaan muu hevonen ei ikinä koskaan voi korvata Nuuttia. En vaan millään voi kuvitella sellaista. Vaikka pitäis kyllä aina muistaa olla avoin uusille tuttavuuksille, sillä eihän yksikään hevonen voi olla se elämän hevonen jos ei sille anna siihen edes mahdollisuutta.
VastaaPoistakyllä se taitaa niin olla että on vain yksi elämän hevonen :) kun oikein aloin miettimään niin kyllä nuo kaksi yhteensä täyttävät yhden paikkaa, mutta ei varmaan mikään hevonen yksinään pysty sitä täyttämään ;) Vaikka erittäin rakkaita kaikki ovatkin!
PoistaIhana postaus ja video oli koskettava :)
VastaaPoistaAivan älyttömän ihana postaus ja minustakin niitä elämän hevosia voi olla monia koska elämä muuttuu ja ihmiset muuttuu ja toisissa elämän tilanteissa erilainen hevonen voi olla tärkeämpi kuin toisissa. Toisaalta taas parasta on se kun se ihana rakas hevonen muuttuu sinun mukanasi ja sitä voi sitten jälkeenpäin katsoa mihin on vain sen yhden kanssa jo tultu. Mutta se on tosiasia että kaikista tärkeistä on hankala päästää irti vaikka sen tietäisikin oikeaksi vaihtoehdoksi :)
VastaaPoistanäinhän se on :)
PoistaHeh, itse en usko ihmisin, jotka eivät vanno (ok, aika radikaali sanavalinta, mutta u know what I mean..) rakkauteen ihmisiä kohtaan. Paras ystäväni sanoi samaa, että hänen rakkaimpiaan tulee olemaan loppuelämänsä hevosensa ja muut eläimet. Vannoi, miten on loppuelämänsä erakkona ja asuu yksin kissojen ja koirien kanssa. Kys. henkilö on niin jääräpää, että oksat pois! Mutta kappas, niin vain se prinssi sattui hänellekin eteen ja nyt hehkuttaa avopuolisoaan :)
VastaaPoistaBiologia on semmoinen asia, mikä jää harvalle taka-alalle omassa elämässä.
En minä ehkä niinkään vanno sen nimeen, pikemminkin olen luovuttanut ja en vain usko siihen. :D Olen minä ties kuinka monta kertaa seurustellut, mutta tuntuu ettei yksikään kaksilahkeinen pysy tässä meikäläisen menossa mukana (aikaavievä harrastus sekä aikaavievä työ, jää kovin vähän aikaa toiselle) ja siihen kun lisätään vielä minun hankala luonteeni.. Ehkä olen vain pessimisti ;)
PoistaIhana postaus! Itsekin olen miettinyt usein näitä ihan samoja asioita, kun oma elämäni hevonen on ihan eri asia nyt, mitä se oli joskus pienempänä. Tälläkään hetkellä en ole ihan varma onko sitä olemassakaan vai onko se vielä tulossa!
VastaaPoistakiitoksia :) näinhän se on!
PoistaIhana postaus, tiiätkö mistä on tullut/oliko syntymästä lähtien tuo korvan asento (jos niin voisi sanoa :D)
VastaaPoistaLurpan korva meni nuorena poikana orilaitumella :) Oli hieman raju orina ja olivat ottaneet toisen nuorukaisen kanssa yhteen ja se toinen oli sit purassut korvasta palasen.. Lurpalta puuttu myös hampaita kyseisen tapauksen johdosta :D
Poistakiva postaus (:
VastaaPoistaihana poni=D
VastaaPoistaTiedän jonkun joka koki samaa. Hänen elämänsä hevonen kuoli, mutta monta vuotta myöhemmin hän tapasi toisen joka oli kuin se hevonen uudelleen syntyneenä. Ihana postaus
VastaaPoistaoi, ihana kuulla! Kiitoksia :)
PoistaMuuten tää oli todella koskettavaa, mut mua vaan ärsyttää kun joka postauksesta etin mollasta jotain juttua, mitä vaan mut siitä ei ikinä kirjoteta mitään! Siinä yhdessäkin postauksessa missä kysyit minkä vuoksi ihmiset lukee sun blogia moni oli sanonut et mollan takia, eipä varmaan enää kun koko poni on unohtunut. Ei siis pahalla, kehittämisidea.
VastaaPoistaMolla ei vaan enää oo niin mukana kun en sen kanssa niin paljoa touhua :) paha kirjoittaa kun äiti tai tallitytöt hoitaa ponin lähes kokonaan ja itse käyn selässä parin kuukauden välein.. Kyllä siitäkin tulee juttua kun on jotain kirjoitettavaa :) Itseasiassa mulla on kaks täysin Molla-postausta ollut jo useamman kuukauden luonnoksiassa, en oo vaan ehtiny kirjoittaa niitä loppuun.. Koitan kuitenkin saada nekin esille!
PoistaNiin ja hei, Pilvi kirjoittaa aika paljon Mollan kanssa touhuilusta! http://my-life-around-snapshots.blogspot.fi/ :)
PoistaEn lue blogiasi säännöllisesti, mutta jotenkin juuri tänään tänne eksyin ja oli uskomaton tunne nähdä postaus samasta aiheesta, mikä on mietityttänyt itseäni kovasti viimeisen viikon ajan. Jouduin pari vuotta sitten päästämään kasvattamani ponin seitsemän vuoden ikäisenä vihreämmille laitumille pitkän ja raskaan harkinnan jälkeen. Olin varma, että se oli elämäni hevonen, ainut sellainen. Ajattelin, etten edes halua toista yhtä rakasta hevosta, koska luopumisen tuska oli niin suuri. Kuitenkin nyt tallissa on vuoden seissyt tamma, joka on päivä päivältä tärkeämpi. Mun olisi enää mahdoton valita sen ja entiseni väliltä ja koen siitä tavallaan huonoa omaa tuntoa. Ihana saada vertistukea, huomata, etten ole ainut.
VastaaPoistaihana kuulla että muutkin pohtivat samaa! :)
PoistaMä olen luopunut tuosta tosirakkaudesta miehiä kohtaan. Olen sen muutaman kerran kokenut, eikä niistä ole ikinä pitkällä tähtäimellä muotoutunut mitään hyvää ;)
VastaaPoistaMutta tosirakkaus hevoseen - juuri siihen elämän hevoseen, siihen uskon. Minulle se on Into <3 Torsten tulee tietysti hyvänä kakkosena. Niitä ah hevosia, niitä taitaa tulla vain yksi jokaisen elämässä.
Meikäläinen oottaa et ois jossain nurkan takana joku prinssi joka ymmärtäis mun aikaavievän harrastuksen ja aikaavievän työn lisäksi mun vaikean luonteen :D Taitaa olla vähän liikaa vaadittu...
PoistaIHANA TULI TIPPA LINSSIIN ( on silmälasit ) MUT LURPPA ON SÖPÖ tai oli.....
VastaaPoistaMoni puhuu siitä elämän hevosesta, minä taas koen että niitä voi olla monia. Minulla on elämässä ollut monia hevosia, joiden kanssa olen kasvanut ja kulkenut pitkän matkan. Ne ovat jokainen opettaneet jotain tärkeää, antaneet elämääni jotain minkä haluan muistaa. Rakastin niitä tietysti, eikä koskaan toinen hevonen pysty korvaamaan toista koska ne olivat yksilöitä. Toinen hevonen voi ainoastaan helpottaa sitä tuskaa joka jää toisen mentyä pois. Se on vain tämä elämänkiertokulku raadollista. Joskus on vain päästettävä irti.
VastaaPoistaMitä rakkauteen tulee en itsekään vielä lukioikään mennessä uskonut, että minuakin varten olisi joku. Vannoin vankasti että täytän elämäni hevosilla, ja muilla asioilla jotka ovat minulle tärkeitä. Sitten tämä hevosmies astui kuvaan, tuli ihan kotiovelta asti hakemaan. En voisi olla onnellisempi. Monessa myrskyssä on meidät jo keitetty, enkä voisi kuvitella elämääni yksin ilman sitä tunnetta kun tietää että kotona on joku joka odottaa, joka rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet. :)
Aika pitkälle olen samaa mieltä mitä ensimmäisessä kappaleessa sanoit! :)
PoistaKyllä minäkin oikeastaan toivon että olisi joku myös minulle, tuntuu kuitenkin "toivottomalta" kun on jo muutenkin aikaavievää harrastusta ja työtä ja harvemmin (vaikka sinun tapauksessa kyllä näin kävi!) ne kotiovelle tulevat :( Ehkä olen vain pessimisti asian suhteen!