27. lokakuuta 2011

Karhunpoika sairastaa... [ Valokuvauspostaus ]

Tosiaan, tässä mennään.. Kun olisi vielä ollut valmennus ennen rokotusta niin ei. Järjetön flunssa iski kuumeen kera ja en sitten päässyt. En myöskään ole ehtinyt vastailla kysymyksiin, mutta nyt kun tulee hieman hiljaisempaa hetkeksi niin lupaan mahdollisimman pian vastailla niihin, ja lisääkin saa esittää! Joku kyseli kuvakilpailusta. Tosiaan, ikäväkseni joudun ilmoittamaan etten tee erillistä postausta tuloksista. Voittajalle olen laittanut sähköpostia palkinnosta ja odottelen vastausta. Valitettavasti tällä kertaa näin. Voittajaksi kuitenkin selvisi jabassa rennosti nukkuileva hevonen, joten kuvan voi vielä vilkaista äänestys postauksesta! :)

Ja sitten lisää kuvaaihetta. Tosiaan vuosi lähenee jälleen loppuaan, joten olen sitten taas hieman aikaisemmassa vaiheessa jo alkanut selailemaan vuoden kuva satoa. Tänä vuonna kuvasin VÄHÄN ja lisäksi tällä hetkellä kamera rikki, joten.. Noh, toivottavasti saan pian kuntoon. Tässä teille kuitenkin ensimakua mollamaija.netin tulevista vuoden kuva 2011-kuvista. Huomatkaa, tässä on vasta 4 kuvaa, kuvia tulee yhteensä olemaan noin kymmenen kappaletta.





Huomatkaa että vasta harjoittelen kuvaamisentaitoja, en ole lähellekkään hyvä siinä! Viime vuoden kuvat voitte vilkaista täältä tuloksineen. Tänä vuonna on enemmän tullut toimintakuvia, valitettavasti. Kertokaa kuitenkin mielipiteenne, on kiva kuulla jotain lukijoilta! Nämä siis vasta ensimakua tuohon äänestykseen ;)

23. lokakuuta 2011

Kerro Kerro Kuvastin - Kysymyspostauksen vastaukset I

Kiiitos kaikille kysyjille, tässä teille mehukkaat vastaukset!


Kuinka kauan olet ratsastanut? 
Olen ratsastanut oikeastaan koko ikäni jos niin voi sanoa. Aktiivisemmin valmentautumaan ja kilpailemaan olen alkanut paljon myöhemmin, niitä vuosia taitaa olla tällä hetkellä takana jopa  6 vuotta? Joten melko vähän vielä on ollut tätä matkaa.

Mitkä ovat tavoitteesi Pyryn kanssa?
Pyryn tavoitteet ovat suokkien kansallisissa luokissa, lajissa kun lajissa. Siitä kuinka kauan siihen menee en tiedä. Eniten tavoittelen kenttäratsastuksessa etenemistä, mutta myös muut lajit kiinnostavat. Ensi kauden tavoitteeksi laitan alue Helppo B radoilta hyviä prosentteja, 90-100 cm luokkia läpi ja Tuttaria / suomenhevosten helppoa. Joten katsotaan mihin päästään.

Onko sinulla koskaan lopahtanut kiinnostus ratsastukseen? 
Tosi hyvä kysymys mielestäni! Tämä on vähän kyllä ja ei. Joskus motivaatio tuntuu olevan niiiiin matalalla ettei tekisi mieli mennä talliin ja ratsastaa, toisinaan taas tekisi mieli hommata vaikka 10 hevosta. Ikinä en ole sanonut että lopetan ratsastuksen, hevoset ovat oikeastaan elämäntapa minulla. Joskus on kuitenkin ollut että en ole jaksanut oikeasti käydä tallilla vaan äiti on hoitanut, tosin näihin kaikkiin on syynsä joten äiti on ymmärrettävästi auttanut ilman mukinoita. Harvemmin enää nykyään on kiinnostuksen lopahtamista (koputtaa puuta). :)

Aiotko ostaa joskus vielä isojen luokkien hyppääjän?
Kyllä. Haaveissa on aina ollut ostaa isojen luokkien hyppääjä ja kerran jopa ollut mahdollisuus saada sellainen ylläpitoon (joka kuitenkin silloin sen hetkisellä rahatilanteella ei onnistunut). Vielä joskus kun olen työelämässä ostan itselleni isojen luokkien hyppääjän ;) Lähiaikoina ei kuitenkaan ole sitä tulossa.

Mikä on lempi hevosrotusi? 
En osaa nimetä lempirotuani. Olen huomannut että rotujen sisältä löytyy aina niin poikkeavia muihin verrattuna. Siis omia persoonia. Itse en ikinä oikein ole ollut "suokki-ihminen", mutta nykyään rakastan molempia suokkeja ylitse kaiken. Puoliveriset taas ovat enemmän omaan silmään ja itselle jotenkin sopivempia. Mutta sitä lempirotua en kyllä valitettavasti osaa nimetä.

Parhaat kisatuloksesi?
Nämä on ehkä vaikeampia kysymyksiä minulle. Koska en ole kilpaillut ikinä niinkään arvokisoissa, lähinnä olen projektien kanssa (joita kaikki ovat olleet) yrittänyt edetä mahdollisimman viisaasti. Parhaimpia tuloksia taitaa olla Mollan kanssa sph kenttämestaruuksien 2. sija, Lurpan kanssa 110 cm 4. sija ja Lurpan kanssa sijoittuminen  kenttäkilpailuissa 2. sijalle. En edes muista kaikkia kisoja juuri nyt, mutta myös ihan "parhaimpina" tuloksina pidän seuramestaruusvoittoja jne.

Missä aloitit ratsastuksen?
Ratsastuskoulussa Forssan Ratsastajilla, missä äitini myöhemmin toimi ohjaajana.

Kuinka kokeneena sait ensimmäisen oman hevosesi?
Sanotaanko että olin silloin tasoa Helppo Ö-C ja hypännyt ratana 70 cm kisoissa. Siitä sitten lähdettiin Mollan kanssa yhdessä kehittymään ja valmentautumaan, mikä sen mukavampaa kun kehittyä hevosen kanssa samaa matkaa! ;)


Haaveiletko kilpailemisesta "isommissa" luokissa? Jos, niin millä tasolla?
Haaveilen! Ja joskus aijon vielä olla siellä, ainakin olen motivoitunut tekemään töitä jos ei muuta ;) Aloitetaan vaikka ihan siitä kunnon kansallisesta tasosta (eikä nyt puhuta pikkukansallisista) ja jospa siitä sitten suuntaisi kv kentille? Ja kenttäratsastuksessa tämä kaikki olisi aivan huippua!

Suosikkisi kilpailupaikoista?
Vaikea kysymys! Mutta sanotaanko että olen aina pitänyt Ypäjän kisoista hyvien puitteiden tähden, MT-Teamin kisoista hengen tähden. Lisäksi omasta mielestä hyviä kisapaikkoja on ollut  Niinisalo, Kivitalli, Salon ratsastusseura (Anisten ratsastuskoulu), Turun ratsastajat (Artukainen) ja helsingistä taas kisat mitkä ovat olleet Laaksolla on ollut todella mukavat! Ja varmaan on paaaljon muistakin ihania paikkoja. Jos pitää oikein paras valita, sanoisin Kivitalli. Upeat kisat, puitteet ja palkinnot!

Ratsastusseurasi?
MT-Team eli Merjan Tallin Team. 

Minkä ikäne oot?
19 vuotias

Mitä hepat syö?
Meidän hevoset syövät heinän lisäksi kauraa, Black Horsen Balancea, melassia, pellavaa ja biotiiniä. Sekä lisäksi porkkanaa, leipää ja omenaa.

Millane teiä normi liikutusohjelma on?
Pyryn kanssa on tärkeää ettei hinkata liikaa kentällä, joten tällä hetkellä (valmentajan kanssa suunnitellussa) treeniohjelmassa on 2 kertaa viikossa kenttätyöskentelyä ja muuten maastoilua / juoksutusta (irti tai liinassa) / maastakäsin hommia jne.

Mont vaparii pidät viikossa?
Yleensä yksi, joskus kaksi. Riippuen paaaaljon viikosta, joskus saattaa olla ettei ole ollenkaan vapaapäiviä jos on ollut muutenkin rennompi viikko.

Kaua ratsastat kerralla?
Tämäkin niin päivä ja hevoskohtaista. Maastossa menee puolesta tunnista pariin tuntiin, kentällä työskentelen Pyryn kanssa mahdollisimman vähän ja pienissä erissä (työstämistä 2-5 minuuttia, hetki käyntiä ja taas) n. 40 minuutista tuntiin. Pyrylle ehdottomasti paras tapa tämä, todettu valmentajan kanssa tämäkin.

Mis asut?
Ypäjällä

Tekiskö mieli lähteä ulkomaille treenaamaan/kisaamaan?
Kyllä! Jos vain olisi resursseja lähteä ulkomaille, olisin siellä jo takuulla! Ehkä tämäkin on yksi unelmista? Joskus ollaan puhuttu jos lähtisi Ruotsiin kisoihin, mutta no.. tällä hetkellä on siitä vasta puhuttu ja toteutumaan se tuskin ihan heti tulee.

Minkä väriset harjat mölläl on?
Punaiset / pinkit niinkun prinsessoilla pitää olla ;)

En valitettavasti ehtinyt kaikille vastaamaan! Pian tulossa lisää vastauksia ja kysykää myös ihmeessä lisää :)

22. lokakuuta 2011

Suomi Leijonaa ja Rakkautta

Ja nyt en puhu viinasta, vaan KLIPPAUKSESTA!

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi klipata hepat. Sekin tosin venyi iltaan ja kun aamulla (eli tänä aamuna) oli töitä klo 5.30-12 ja lisäksi laivalle työporukalla lähtö klo 14.30, voitte olettaa että eilinen klippaus oli melko raskasta ja nyt kyllä väsyttää ja on KIIRE! Mutta halusin kuitenkin teille tämä postauksen tehdä, joten ei enää muttia vaan luette ja kerrotte tietenkin mielipiteen jos niin vain jaksatte tehdä :)


Eli tosiaan aloitetaan vaikka klipperin esittelystä. Yllä näette siis oikein hienon (kännykkä laatuisen, oi oskari, tule kuntoon..) kuvan. Koneena minulla on siis johdollinen Lister Star klipperi, jonka ostin Horzesta vuosi sitten. Kaikille klipperistä haaveileville, suosittelen! Osaamattomuus korvaantuu laadulla, tulee upeaa jälkeä vaikkei klippaaja asiaa loppupeleissä hirveästi osaisikaan. Eli oikein loistava peli minulle. Hintaa on sen n. 400 euroa, eli ei mikään järjettömän kalliskaan ja maksaa itsensä nopeasti takaisin.

Aloitin Mollasta, tutusta ja turvallisesta. Tiesin että Molla on ainakin helppo klipata. Aluksi oli taas vaikeuksia muistaa kaikkia klippauksen saloja, mutta kun pääsi vauhtiin ja johan meni ripeästi. Meidän tallissa sen suhteen hyvä puoli (ja tuossa klipperissä) ettei se hirveästi kuumene, pitää vain öljytä välillä. Itsellä ei ollut hajuakaan millaisen klippauksen tekisin Mollalle, joten klippauksen edetessä sitten aina tehtiin omia pikku muutoksia. Ja sydän tietenkin tamman kankkuun, sehän on selvä. Loppujen lopuksi tuli ihan kiva omaperäinen klippaus, jota tuskin ainakaan koven monella on. Idea on siis siinä että ristiselällä olisi karvoja ja samoin mahan alla, mutta "kriittisimmät" hikoamiskohdat klipattiin. Itse epäilin aluksi, mutta olen kyllä lopputulokseen todella tyytyväinen!


Sitten Pyryn vuoro. En tiennyt miten se käyttäytyy joten otin aluksi ihan rauhallisesti ja sitten totesin ettei se mitään sano. Oli ehtinyt tottumaan Mollan klippauksen aikana ääneen, joten ei ollut enää mitään ongelmaa. Aluksi piti klipata Pyry ihan kokonaan, mutta tykästyin tuohon Mollan malliin, joten tein Pyrylle hieman omanlaisen version samalla ajatuksella. Ja pyllykuvaksi.. tadaa! Suomileijona! Kiitos siitä yksi blogin lukijoista joka ehdotti, olin ihan myyty idealle ja oli pakko kokeilla. Eihän siitä nyt ihan täydellinen tullut (tarvitsisi pienemmän klipperin, mutta itsellä ei vauhtoteriä vielä ole), mutta oikeastaan olen itse ihan tyytyväinen ja kyllä kaikki on sen suomileijonaksi tunnistanut! Mitäs sanotte? ;)




Kuva harmittavasti heijastaa ja on muutenkin huonolaatuisia, hämärässä tallissa ei millään laadukkaalla (kännykkä)kameralla saa mitään hyviä kuvia.. Mutta halusin kuitenkin nämä klippaukset teille näyttää joten.. Kertokaas onko ihan kauhean näköiset? Tosiaan itsellä on tällä hetkellä vasta 5 klippauskertaa tehty (nämä olivat 6 ja 7) joten jälki saattaa olla sen mukaista :D 

Nyt adios, meikä lähtee seilailemaan viroon!

21. lokakuuta 2011

Nyt on taas aika Kysymyspostauksen ja kerro mielipiteesi!

Kommentoikaahan uutta ulkoasua, mitä pidätte?


Nyt on tosiaan aika kysymyspostauksen! Pursuan niin paljon postausideoita, että pitää hieman viilentää tunteita ja pitää tämmöinen perinteinen tähän väliin.. Nyt siis kaikki upeat lukijat kysymään jos joku kysymys tulee mieleen. Haluan PAAAAALJON kysymyksiä, niitä siis esille nyt ;) Ja tietenkin kertokaa tuosta Lurpan ja minun kuvasta, onko teidän mielestä hassun näköinen tuon värisenä? Ajattelin teettää muutamia paperiversioita, olisi tunnelmallisia seepiana ja mustavalkoisena, mutta näyttääkö huonolta?  

19. lokakuuta 2011

Erikoispostaus 7: Karats - Hevoseni tarina II

Tarina rakkaudesta joka ei ikinä kuole 

Karats, lurppa, lörpötti, pörppä, luppakorva, rätti.. Kaikkina ihanina persooninaan. Jos tässä maanpäällisessä elämässä meille on suotu yksi rakkaus, voin sanoa että rakkauteni on taivaissa. Pilven reunalla katsomassa minun maallista elämääni. Odottaen kunnes jonain päivänä liityn uudelleen oman kermankeltaisen luppakorvani seuraan.


Minulla on aika tarkka tieto Lurpan historiasta. Ainoastaan kaistale siinä vaiheessa kun herra muutti Latviasta Ruotsiin ennen vuotta 2006 on hieman hämärien peitossa. Yleistä kummastusta herättänyt luppakorva oli suoranaisesti tapaturmallisesti tullut miehelle. Varsana (hyvin voimakasluontoisena orina) oli ottanut yhteen toisten lajitovereidensa kanssa ja lopputuloksena korvasta pala pois ja muutamia hampaitakin jäi tappelussa maahan. Tämä sattui siis Latviassa. Latviasta Lurppa muutti Ruotsiin ja sieltä 2006 vuonna ruunattiin ja tuotiin Ahvenanmaalle ratsastuskouluun. Siellä Lurppa sai suurimman osan koulutuksestaan, kiitos tästä upeasta työstä!

Itse olin tähän aikaan tyytyväinen pikkusuokki kilpailija. Vuonna 2008 aloitin lukion urheilulinjalla ja aloin käymään aktiivisesti Vähämäen Tiinan valmennuksissa Tiinan myyntihevosilla. Ja ai että! Siellä oli upeita otuksia. Ratsastin oikeasti toinen toistaan hienompia kisapelejä. Pian aloimme juttelemaan äidin kanssa siitä että pitäisi hevonen hankkia. Olisimme saaneet kohtuu hintaan hienon 5 vuotiaan tamman, säkää oli reilusti 170 cm ja mitä upein luonne ja lisäksi vielä perhanan rohkea! Kohtalo taisi puuttua peliin, sillä tamma loukkasi itsensä pahasti tarhassa ja jäi täysin siitokseen. Jatkoin siis ratsastamista myyntihevosilla. Pian uusi lasti myytäviä saapui tallille. Kaverini sai valmennukseen massavan ratsastuskoulusta tuodun ruunan. Muistan kun äiti oli katsomassa valmennusta ja sanotaanko että suorastaan rakastui Lurppaan heti! Itse keskityin enemmän valmennuksessa ratsastukseen, mutta kyllä ihailin herraa (sen verran kun uskalsin) karsinan ulkopuolelta.

Pian minun vakioratsukseni tuli Lurppa. Äiti oli alkanut puhumaan jos hevonen ostettaisiin ja sillain. Olin tietenkin innoissani! Ainut huonopuoli tässä koko hommassa oli se, että en uskaltanut laittaa Lurppaa itse kuntoon. Vaikka kuinka yritin olla näyttämättä pelkoani, vaikka kuinka rohkeasti yritin toimia. Niinpä valmennuksiin äiti joutui tulemaan mukaan laittamaan hevosta. Harjasin ja varustin (hevonen oli kyllä kiinni) äidin kanssa yhdessä. Ongelmia oli PALJON! Lurppa puri, potki, kauhoi, littasi, tuuppi, hyökkäili.. Se oli jatkuvaa, selvästi ahdistunutta, protestointia. Äiti lopetti hevosen ostopuheet pitkäksi aikaa, mutta jatkoin tyytyväisenä Lurpalla valmennuksissa käyntiä.

Olimme sitten kerran keskiviikkokilpailuissa. Menin Mollalla pikkuluokan ja jäimme sitten katsomaan vielä isompia luokkia. Luokkana oli 110 cm. Katsottiin kuinka hevoset hyppäsivät ja selitin innoissani että kyllä Lurppakin takuulla noita hyppäisi! Siihen äiti vain totesi kylmän rauhallisesti että niin nythän kun se meidän Lurppa on niin kyllä näitä vielä tulette hyppäämään. Jäin hetkeksi monttu auki katsomaan äitiä. SIIS MITÄ? Äiti oli hommannut rahoituksen, keskustellut myyjän kanssa ja varannut herran meille. Olin siis nyt miltein virallisesti Lurpan omistaja! Kaiken piti olla yllätys jälleen, mutta äiti ei pystynyt pitää suutaan kiinni! Suoranaisesti kyllä jouduin kaivamaan tietoa (kun äiti lipsautti jotain, tartuin siihen ja aloin tivaamaan ja homma paljastui). Tietenkin samalla harmitti että pilasin yllätyksen, mutta oli onnesta sokea kun sain kuulla omistavani hevosen!


Virallisesti hevosen omistajaoikeus muuttui meille 19.3.2009 ja kotiin muutettiin 31.3. (jolloin siis tiet erkanivat Vähämäen kanssa). Tällöin aloimme etsiä uutta valmentajaa ja aloimme tutustumaan Lurpan kanssa. Voin sanoa että matkanteko ei ollut helppoa. Siinä oli verta, hikeä ja kyyneliä, kirjaimellisesti. Lurppa ei yksinkertaisesti luottanut ihmisiin. Meidän tallissa on vain puoliovet, joten jouduttiin aina kiertämään puolitallia kun Lurppa yritti syödä ohikulkijan. Ilman jotain kättä pidempää ei uskaltanut mennä karsinaan. Kuntoon piti laittaa käytävällä, niin että herra oli molemmin puolin kiinni. Satuloidessa mies sai sellaisen hepulin että hyvä ettei tallin tukitolpat tippuilleet.. Ratsastaessa Lurppa osoittautui rohkeaksi ja oikein upeaksi. Se oli kuin teroittamaton luistimen terä: Siinä oli ainesta, mutta kukaan ei ollut jaksanut teroittaa sitä. 

Kevät saapui pian. Löysimme Piken ja aloimme käymään aktiivisesti valmennuksissa. Pike (näin myöhemmin) on myöntänyt että ei uskonut Lurppaan ensinäkemällä. Vasta vuoden päästä tästä herra kukoisti! Kävin Lurpalla pienissä koulukisoissa ja hypättiin alue-esteitä aina 100 cm asti keväästä 2009. Hoitaessakin alkoi näkymään kesän mittaan edistystä. Vielä piti herra pitää harjatessa kiinni, muttei se enää hyökkäillyt minun kimppuun. Vieraita se kyllä yritti syödä käytävältä ja ei päästänyt karsinaan. Siinä vaiheessa sydämeni oli jo varastettu. 


Vuonna 2009 osallistuttiin mm. Hevoshullu Powercuppiin. Karsinnat olivat Messilässä ja koska siellä ei ollut muita hyviä luokkia, päätin, jopa tyhmänrohkeana, lähteä hyppäämään 110 cm. En IKINÄ ollut edes hypännyt sen kokoista estettä. Toisekseen, Lurpalla ei vielä siinä vaiheessa ollut aivan sitä lihaksistoa ja varmuutta jolla se korkeus olisi ylitetty loisteliaasti. Kisat menivät muutenkin huonosti, mutta pohjanoteerauksena siitä ensimmäisestä kympistä tuli hylätty kun Lurppa kielsi kaksi kertaa viimeiselle esteelle. Nyt olin kuitenkin päässyt fiiliksiin! Oksereilla jopa hypättiin jo! Tästä ei ollut enää paluuta, tiesin että kunhan saadaan luottamus kuntoon, meitä ei kukaan pysäytä.

2009 vuonna kilpailin Lurpalla myös ensimmäiset kenttäkilpailut ja loppuvuodesta osallistuin Miniderbyyn! Pikku hiljaa aloimme harjoittelemaan valmennuksissa 120 - 130 cm tehtäviä. Tunne oli upea. Hevonen luotti minuun täysin ja minä luotin siihen. Lurppa rakasti esteitä ja vauhtia, minä rakastin Lurppaa. Hoitaessa sain vaikka laittaa sen solmuun. Siitä huomasi että se oli tykästynyt minuun (tätä on turha sanoa kliseiseksi, se on kylmä fakta..). Äitikin sanoi että se miltein masentui kun olin viikon pois. Kun palasin, ensimmäisenä se kiukutteli kun pahempikin aviomies. Sen jälkeen se tuli vain läheisemmäksi ja kiintyi enemmän. Pian olimme täysin erottamattomat. Minun seurassa Lurppa oli enkeli, mutta auta armias jos lähdin pois.. Sitten alkoi taas litistys, pureminen, huitominen.. Tiedän miten itsekästä, mutta sydäntä lämmitti kun hevonen oli minulle aivan toisenlainen.

Vuonna 2010 olimme jo sillä tasolla että olisimme pian voineet alkaa kilpailemaan 120 cm ja kentässä tuttaria / helppoa. Hyppäsimme treeneissä vaativan maastoesteitä ja reiluja 120 cm ratoja. Lurppa ja minä olimme yhdessä tehneet kovan työn. Sijoituinkin toiselle sijalle kevään ensimmäisissä kisoissa (harraste tosin) ja siitä sain lisäpontta. Mutta sitten kaikki kääntyi. Myötätuuli alkoi puhaltamaan suoraan naamaan. Olimme kilpailuissa Helsingissä. Hyppäsin 100 cm luokan ja tarkoitus oli mennä myös 110 cm. Radan jälkeen Lurppa otti KAKSI epäpuhdasta askelta ja sen jälkeen jatkoi täysin innokkaana ja normaalina eteenpäin. Mutta niskakarvani nousi pystyyn.. Pyysimme paikalla ollutta eläinlääkäriä katsomaan, koska en halunnut startata 110 cm. Ohimennen ell mainitsi että näyttäisi hankosidevammalta. Olin kuullut siitä. En siinä vaiheessa muistanut oliko (hankkari vai nivelrikko) se miten paha hevosen kannalta ajateltuna.

Nuorena, hyvin nettiriippuvaisena, ihmisenä googlasin hankosidevamman. Keskustelupalstoilta kävi ilmi että kouluhevosiksi yleensä jäivät. Jo tässä vaiheessa maailmani romahti. Käskin samantien tilata klinikan, soitin Pikelle ja kerroin. Pike sanoi että ei heitetä kirvestä kaivoon. Tästä päästään vielä yli. Ensimmäinen klinikka oli Ypäjällä. Käskettiin lepäämään ja kävelyttelemään. Kuukauden päästä kuultiin Forssan hevosklinikasta ja prp-hoidosta. Lurppa suunnisti Erkki Luikon käsittelyyn ja jalkoihin laitettiin samantien prp:t. Vain sen kokeneet voivat todeta kuinka ällöttävää on pitää jalkaa ylhäällä kun jänteeseen tungetaan veriplasmaa. Itse kun vielä inhoan veren hajua.. Siitä alkoi Lurpan pitkä sairasloma.


Kuntoutus oli pitkä prosessi. Ongelma oli molemmissa etujaloissa. Toisessa pahemmin, toisessa ei niin pahasti, mutta molemmissa kuitenkin alle 10%. Ensin käyntiä, sitten pieniä pätkiä ravia, sitten pieniä laukkapätkiä.. Hitaasti nostettiin rasitusta, alettiin tekemään voltteja, väistöjä ja muuta pientä. Ja kylmettiin jalkoja. Kylmäys, kylmäys, kylmäys.. Itse olin aivan hysteerinen jalkojen tähden. Joka käänteessä etsin turvottelua ja muutoksia. Jalat paranivat kuitenkin erittäin hyvin ja eläinlääkärin ohjeiden mukaan (ja ehkä hieman maltillisemminkin) mentiin. Pian (okei, keväällä) päästiin hyppäämäät ensimmäiset esteet puoleenvuoteen! Jalat eivät reagoineet ja tuntui että elämä alkoi taas rullaamaan. Käytiin Piken miniestevalmennuksessa, hyppäsin keskiviikkokisoissa pikkuluokan. Kunnes kohtalo sanoi että olen liian onnellinen. 

Eräänä iltana hain Lurpan tarhasta ja tarkistin tavalliseen tapaan jalat. Oikeassa etujalassa oli jänteen kohdalla jo minulle hyvin tutuksi painajaisissa tullutta turvotusta. Yritin pidätellä kyyneleitä ja vein hevosen samantien kylmetykseen ja kävelyttelin. Ja soitin klinikka ajan. Klinikalla todettiin oikeassa etujalassa yli 15% hankkarivamma. Ennuste hyvä, mutta ei enää estehevoseksi. Itkuisena nieleskelin.. En ole kouluratsastaja, mutta rakkaudesta elämäni hevosta kohtaan olin valmis vaikka muuttumaan sellaiseksi. Tottahan toki jo nyt osasin kaivata niitä upeita hyppyjä, mutta herra piristi minua upeasti vaikeimman ajan yli. Niinpä alkoi uudestaan kuntoutusprojekti. Kesällä jalka alkoi kuitenkin olemaan jo hyvä ja tarvittiin vain muutama klinikka käynti ja maltillisesti maastoiltiin ja aloitettiin kevyt koulutreeni. En halunnut ottaa enää yhtäkään riskiä..


Maastoilin, treenasin ja lopulta osallistuin kesän 2011 aikana seurakoulukisoihin hyvällä menestyksellä. Jokaisesti seurakisasta tuli Lurpan osalta ruusuke. Tunne siitä että pääsemme vielä koulukilpailuissakin pitkälle vahvistui, tulevaisuus näytti kirkkaalta. Kilpailin Mollalla pieniä este- ja kenttäluokkia, mutta yritin keskittyä pääasiassa Lurppaan. 17. Heinäkuuta 2011 muutti elämäni. Silloin maailmastani lähti pieni pala toivoa. Halusin vielä uskoa parempaan huomiseen. Lurppa ontui silloin ensimmäisen kerran. Oikeasti ontui. Se oli haluton ja ontui niin että meinasin sydänkohtauksen itse saada kun niin paljon pelästyin. Silloin sille oli tullut takajalkaan järjetön patti ja vasen etujalka aristi jänteen kohdalta. Tiesin että jos sillä nyt olisi jotain vakavaa, se olisi viimeinen matka edessä. Sydämeni toivoi kokoajan että heräisin painajaisesta.

Tuli Perjantai 22. Heinäkuuta. Olimme juuri kaartaneet heppa-auton Forssan klinikan pihalle. Bela tuli vastaan hymyille. Otin Lurpan alas ja aloitimme juoksuttamalla suoralla ja Bela taivutti. Hieman arkomista, ei kuitenkaan moitittavaa. Ympyrällä hieman epäpuhdas. Jo tässä vaiheessa kyyneleiden pidättely oli vaikeaa. Sitten vein herran sisälle ja ultrattiin jalat. Jos mitenkään, mitenkään voisin pyyhkiä tämän koko osuuden aivoistani tai maailmastani, olisin onnellinen. Jos Lurppa vielä olisi tässä vieressä ja mitään ei olisi tapahtunut. Etujalassa hankosidevamma ja takajalassa jännetupen tulehdus -> ei enää käyttöhevoseksi, köpöttelyyn ehkäpä. Ei tarvinnut kun käsi upottaa upean mieheni karvaan ja kyyneltulvaa ei pystynyt enää pysäyttämään. Tämä tiesi sitä että tiemme eroavat, varsin pian.

Matka kotiin ei ollut helppo. Molemmat itkivät, mutta yritimme samalla keskustella siitä miten homma tehtäisiin. Asia jäi roikkumaan ilmaan. Kuulin kaveriltani Paijan Teurastamosta. Hyvään tarkoitukseen. Viikko aikaa. Onneksi Terhi pääsi kuvaamaan vielä viimeiset kuvat. Se tunne kun Lurppa meni pellolla oli sanoin kuvaamaton. Muuten Lurppa oli jo koko heinäkuun ollut hieman haluton, mutta nyt.. Se halusi näyttää. Se halusi antaa minulle vielä viimeisen kerran sen mitä olimme yhdessä tehneet. Luotin siihen, se luotti minuun..


On vaikea edes kuvailla sitä tunnetta joka on sisällä kun näet hevosesi viimeisen kerran. Ristiriitaisesti haluaisit olla vain näkemättä enää, haluat tehdä muurin sinun ja hevosen välillä. Kuitenkin rakkaus on niin voimakas ettet voi pysyä sen läheltä pois. Halua olla koko viimeisen hetken sen kanssa. Istua, puhua.. Itse olisin halunnut että aikaa olisi ollut vielä enemmän. Kun viimeisen kerran talutin, viimeisen kerran lastasin. Kun viimeisen kerran se luotti minuun. Lurppa oli minulle koko elämä. Sydämessäni on nyt tyhjä aukko. Lurpan viimeinen matka alkoi 1. Elokuuta. Aamu varhaisella se lastattiin vanhaan tuttuun hevosautoon. Paikka oli kuitenkin tuntematon. Ja Lurppa tiesi. Vaikka kuinka väitetään ettei hevonen ymmärrä, kyllä se ymmärsi. Se ei halunnut mennä valmistelukarsinaan. Se alkoi hyppimään ja pomppimaan. Viimeiset luottamukset. Se seurasi perässä, jäi pelokkaana katsomaan kun selkä käännettiin sille. Kyyneleet valuivat.. Olisin halunnut ottaa sen takaisin autoon ja sanoa että se on loistavassa kunnossa.

Lurpan maanpäällinen elämä päättyi varhain aamulla 1. Elokuuta.

Lepää rauhassa kulta, en ikinä unohda sinua..
Anteeksi todella paljon sekava teksti, tämä oli todella raskasta kirjoittaa..
Tällä blogitekstillä osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, http://www.horze.fi 
Äänestä Lurppa-aiheista kuvaa kilpailussa tästä! 

18. lokakuuta 2011

Operaatio Pyryn Tugga Kuosiin!

Tämä postaus on pitänyt tehdä jo aikaisemmin, mutta koska ei ole ikinä ollut aikaa / resursseja / kuvia tai muutakaan kiinnostusta, päätin tehdä sen nytten kun on jotain niistä. Ensinnäkin, tämä on varmaan yksi turhimmista (kertokaas te, onko?) postauksista, mutta ainakin on verkkolettiohje sitten samassa ;) Joten nyt sitten vain nauttimaan, vaikkei verkon tekeminen olekaan niin vaikeaa kun lettien! Nämä kuvat otettu siis Chevaluxin koulukisojen aamuna, yleensä en laita blingejä, mutta nyt nekin tuli niin saatte niistäkin kuvat. Kuvat kuvattu puhelimella joten laaduntakausta ei ole. Ja sommittelukin melko.. hemaiseva ;)


Hommahan lähtee käyntiin siitä mitä tarvitaan. Eli tarvitaan kilokaupalla vetroline-selvitysainetta. Ehdottomasti parasta, vaikka onkin hintavampaa kun muut. Suosittelen, takuu selvitys, muttei kannata päivittäisessä käytössä (niinkun ei varmaan muutkaan selvitysaineet). Tekee selväksi millaisen vain takkukasan ;) Sitten tarvitaan harja. Ennen harjasin piikkisualla (hyi minua!) mutta kun löydettiin nämä meillä kutsutut "harjaharjat" voin vain todeta että.. Upeaa mahtavaa! Ei revi eikä riko harjaa, siistii ja on helppo ja harjaystävällinen. Loistava ostos, näitä meillä jo muutama kappale, muutama vielä pitäisi ostaa. Sitten tarvitaan tietenkin kasa kumilenkkejä ja loppukoristeluun blingit. Noita pinnejä käytän lähinnä jos mollaa tarvitsee jotenkin letitellä, sillä saa hieman harjaa kuriin.


Sitten onkin operaation ehkä vaikein osuus.. Harjan selvittäminen. Tosiaan tuolla kerralla oli vielä oikein supersolmussa, eli yleensä ei noin pahasti. Ensin letti auki, puolikiloa vetrolineä harjaan ja sitten eikun kaistale kaistaleelta selvittämään. En henkilökohtaisesti pidä kamman käytöstä joten en sitä käytä. Paksuimman kohdan saa harjattua hyvin kun kääntää harjan kokonaan toiselle puolelle ja harjaa ja loppu silauksessa harjaa kunnolla alta. Hyvin on harja selvinnyt ja eipä ole takkuja kisoissa näkynyt! Kiitos armaan vetrolinen.



Näistä ensimmäisessä kuvassa harja siis selvitettynä. Luoja kun tässä vaiheessa alkaa jo kädet särkemään ja vielä pitäisi niitä kumilenksuja laitella tuonne sekaan, HURR! Noh, joka tapauksessa. Sitten siististi jaetaan kaistaleiksi. Itse pyrin saamaan mahdollisimman samankokoisia kaistaleita, lopputulos on silloin siistimpi. Toiset tykkää tiheämmästä verkosta, mutta tämä versio on ollut Pyrylle sopivin. Tässä vaiheessa suosittelen kamman käyttöä, jolloin rajoista tulee siistimmät. Itse olen liian laiska, joten älkää sen suhteen ottako minusta mallia ;) Verkkoon ei itselläni liity mitään taikauskoista kikkaa (kuten letteihin, joissa pitää ehdottomasti olla pariton määrä!) joten oman mielen mukaan saa päättää haluaako väljemmän verkon vaiko tiheämmän. 


Ja sitten vaan toinen kiekka perään! Eli aina puolet kaistaleesta ja kumilenksulla kiinni, paitsi reunat laitetaan kokonaisina. Jos tekisi kolmannen rivin, suosittelen kokeimaan myös sitä että ottaa reunoista vain puolet ja laittaa vasta kokonaan kolmanteen kiinni. Tämä tosiaan vain vinkkinä ja ei kaikille hevosille sovi, joillekin kyllä. Itse en tee yleensä kahta riviä enempää, koska sitten se näyttää jo mielestäni liikuu supistuneelta alhaalta. Kaksi riviä sopii Pyryllekin paremmin, tukka pääsee vielä hulmuamaan! Kerran olen kolmannen tehnyt ja sen jälkee pitäytynyt kahdessa.. Ja muistakaa vain katsoa että kumilenkit on sitten samalla tasolla toisella rivillä. Ei niin että toinen salmiakkikuvio on halkaisijaltaan 3 cm ja toinen 10 cm :') siinä vasta humoristinen näky! Ja lopuksi sitten tietenkin laitoin pienet blingit koristamaan, näytti kivalta kun laitoin vain joka toiseen!


TADAA! No siinä oli teille nyt Pyryn Tugga Operaatio. Ja siis lisättäköön että tälläinen kampaus Pyryllä siis on lähinnä vain koulukilpailuissa. Estekisoissa joskus on tukka täysin auki, joskus saatan innostua tekemään juuri verkon ja joskus mennään ranskiksella. Maasto-osuudella puolestaan aina ranskis, ettei ole tukka tiellä eikä jää mihinkään kiinni. Seuraava vastaavanlainen postaus lienee sitten klippauksesta! Vinkkinä sanon että se tulee olemaan lähiaikoina, uskottavasti jo tämän viikon aikana ;) Sitä ennen yritän saada jotain postausta tulemaan, jos vain suinkin kerkeän :) Kertokaa kiinnostiko ketään, teenkö enää tälläisiä ns. turhempia postauksia? ;)

17. lokakuuta 2011

Kuule mua, en aio koskaan luovuttaa..

Vaikkei kyseinen biisi mitenkään sovikkaan tilanteeseen, tuo lause kuitenkin kiteyttää melko hyvin meikän sanoman. Pahoittelisin tätä taukoa, mutta puolustaudun sanomalla että olen aivan hakoteillä. Tuntuu niin hankalalta kaikki! Mikään ei onnistu, kaikki on hieman sekaisin ja tuntuu että nyt ollaan kaivon pohjalla. Ei, kaikki on hyvin, elän onnellisesti, motivaatio kohdallaan, mutta fiilis, missä se on?

Tosiaan käytiin Pyryn kanssa hyppäämässä 9.10. seuraestekisoissa Melkkilässä. Kisat menivät surkeasti. Pienemmässä luokassa en saanut lähestymisiä kohdalleen ja isommalla Pyry kielsi.. Se ei IKINÄ kiellä kisoissa. Huoh. Se oli muutenkin ihan omituinen, laiska mutta samalla reipas, en päässyt rytmiin jos sitä edes oli missään vaiheessa. Torstaina oli estevalmennus. Ja se meni aivan täydellisesti. Vain yksi huono rata, muuten kaikki oli aivan nappiin. Kuitenkin nyt puhuin suuni puhtaaksi Pikelle. En ollut tyytyväinen, tuntui että jumitettiin.

Totuushan sieltä tuli. Kylmä fakta on se että Pyry on ollut vasta 4 kuukautta minulla, siinä ajassa ei saada lihaksia, laukkaa ja hyppyä parantumaan huippuunsa. Pike lateli kylmät faktat ja lopulta oli pakko sanoa että miksi näin. Kaipaan julmetusti Lurppaa. Siinä oli hevonen joka teki kaikkensa ja enemmän. Jos itse olin vähänkin epävarma Lurppa sanoi että hei, mehän mennään. Luotin siihen, se luotti minuun. En voi sanoa että nyt 4 kuukauden jälkeen sama pitäisi olla Pyryn kanssa. Mutta siitä 120 harjoituksista kun palataan takaisin 90 cm, tulee vain se tunne että olen tehnyt jotain väärin. Kyllä, tiedän hevonen on vaihtunut. 

Niinkuin Pikekin sanoi, näin suuren työn Lurpan kanssa ja nyt tuntuu että se kaikki on nyt mennyt harakoille. Rakastan ylitse kaiken projekteja ja missään nimessä en Pyrystä luovu. Enkä myöskään Pikestä. Ainut valmentaja joka on sanonut suoraan ja samalla niin  upean kauniisti etten voinut kuin itkeä. Haluaisin antaa jotain takaisin, jonkun pienen merkin että meistä tosiaan on siihen, me pystymme. Tiedän että kun saadaan herralle lihakset ja laukka kuntoon, ei puomien korkeuksilla ole väliä. Nyt olemme kuitenkin siinä vaikeimmassa osuudessa. Pyryä vaaditaan pois mukavuus alueelta, jonka takia se protestoi. Tämä näkyy juuri hypätessä kun haluan rauhallisempaa laukkaa, en ainaista nelistystä. Silloin Pyry hyppää paremmin, mutta on samalla hieman epävarmempi. 

Tarvitaan vain lisää luottamusta, eiköhän se sillä. Jotenkin olen vain itse rikki. Pike sanoi että saan fiilistellä Pyrynkin kanssa (niinkuin Lurpan aikoinaan), mutta jotenkin se tuntuu liian vaikealta. Upea hevonen, mutta en pysty fiilistelemään kun yritän samalla miettiä kehittymistä.. Pitäisi vain nyt sanoa itselleen että hei, malta! Junnataan sitä 70-90 cm niin kauan että ollaan saatu lihakset ja laukka kuntoon. Sitten meillä ei ole enää rajoja!

kanssasi pääsen vielä pitkälle, maltetaan yhdessä pikku mies <3

5. lokakuuta 2011

Erikoispostaus nro 6: Mieleenpainuvimmat kilpailumatkat / hetket


Jatketaan taas erikoispostauksilla, kun minulta nyt näitä ideoita pulppuaa! Tosiaan yhtenä kauniimpana, ei sentään näin sateisena päivänä, mieleen tuli mieleenpainuvimpia kilpailumatkoja ja hetkiä. Alunperin idea lähti kun keskusteltiin Lurpan ja minun vahvasta ystävyydestä, jolloin muistin kaikkia hauskoja juttuja. Nyt kerään tähän kisamatkojen TOP5 hetket ja tunnelmat. Aina yksi hetki, voi olla samastakin kilpailusta, joten älkää hämääntykö. Ja että saadaan tähän se TOP5 tunnelma, aloitetaan totta kai viidennestä ja edetään kohti ensimmäistä!

5. Aulangon seuraestekilpailut 2010, Hessin Lempi  
Tämä nyt on yksi niistä joiden muisto ei niinkään ole hyvä, mutta ainakin mieleenpainuva. Tosiaan silloin kun Lepa oli itsellä ylläpidossa, lähdettiin kisoihin Aulankoon. Upeasti meni kisat, Mollan osalta. Molla ja Pilvi voittivat molemmat luokat mihin osallistuivat. Itse osallistuin Lepan kanssa kahteen luokkaan. Pienempi luokka meni hyvin uusintaan asti, jossa tuli yksi esteen ohitus kun ei hevonen ollut kuulolla. Mutta se miksi kilpailut paremmin jäivät mieleen, oli isommassa (95 cm luokassa) tapahtunut pieni onnettomuus. En edelleenkään vielä ole aivan varma mitä tapahtui. Pettikö pohja vai eikö vain tamma päässyt tarpeeksi korkealle, se on arvoitus. Kuitenkin tehtiin oikein komea kuperkeikka, sekä hevonen että minä. Lepan jalkojen väliin siis jäi puomi, heitti siitä ympäri ja jäin (onneksi) jalastani alle. Onneksi vain jalastani, meinaan eipä ollut turvaliiviä! Sen jälkeen tuli kyllä taas käytettyä sitäkin kapistusta ;)

minä ja Lepa 95 cm radalla
 4. Artukaisen Alue-estekilpailut 2009, Lurppa
Aijai, tämä oli niin loistava muisto! Tosiaan mentiin Lurpan kanssa ensimmäisiä aluekilpailuita. Olimme myös ensimmäistä kertaa laittaneet Lurpalle korvahupun. Voitte siis kuvitella, huppu missä toinen korva lörpöttää! Noh, siinä sitten ystävällinen ohikulkija tuli huomauttamaan että meidän huppu on hieman huonosti kuin noin on lurpallaan. Hetken olin kysymysmerkin näköinen ja katsoin sanojasta Lurppaan. Kunnes tajusin mitä hän tarkoitti! Yritin sitten sanoa että ei kun sillä on luppakorva! Liekö sitten sanoja nolostunut kun paikalta poistui niin nopeasti, en tiedä. Mutta kiitos paljon tästä, tuli itselle hyvä fiilis, en todellakaan millään loukkauksenakaan tätä kirjoita! Upea muisto tämäkin!

Nämä kilpailut tosin muutenkin olivat oikein supermuisto. Hyppäsimme ensimmäisen metrin ja sijoituimme siinä yhdeksännelle tilalle. Joten voin sanoa että tässä oli paljon hyviä muistoja!  

Artukaisissa 2009

3. Niinisalon kenttäkilpailut 2009, Molla & Lurppa  
Jos pitäisi mainita ehdottomasti paras kenttäkilpailufiilis mikä on ollut (minulla on aina kenttäkilpailussa aivan upea fiilis!) niin sanoisin että Niinisalon kenttäkilpailut 2009 olivat aivan uskomattomat! Meillä oli niiiin upea tiimi (Katariina, Topias, Jokke, Äiti ja Kari) siellä ja tunnelma oli aina niiiin loistava. Oi kun noihin aikoihin vielä pääsisi! Ja nyt kun kerron niin kukaan ei nyt kuvittele väärin, en pidä itseäni mitenkään epäurheilijamaisena tai mitään, olen oikeasti aina ollut kiltti tyttö!

Ensinnäkin parhainta oli illanvietto! Joimme siideriä ja kävelimme maastorataa keskellä yötä! Pidimme hauskaa ja nauroimme, pelasimme korttia ja pelleilimme. Joimme Karin salmiakkikossun (heheehehhehe) kahteen pekkaan Katan kanssa ja tirskuimme keskenämme. Ai että! Kyllä, olisi joskus ihana palata takaisin tuolle lapsellisemmalle tasolle, hihitellä vain ilman sen suurempia ajatuksia! Ja vielä loppumaininta, ei en ole tekemässä sitä toiste, menneet on menneitä, enkä kadu vaikka tyhmiä tehtiinkin.

Toiseksi aivan paras oli Lurpan maastokoe! Ensinnäkin, hevonen ei ollut yhtään hallussa.. Tulimme maaliin minuutissa.. Muistan vain huutaneeni äitille banketilla että minuutissa mennään :D Matkalla Lurppa vielä kaikenlisäksi kieltäytyi tynnyreillä, joten kyllä, tultiin aika julmetun kovaa se maasto.. Tulihan siitä todellakin vaarallisesta ratsastuksesta ties kuinka paljon virheitä + aliaikaa + kielto jne. Mutta ainakin on asia mille nauraa vielä näin jälkikäteenkin. Aina Niinisalossa on mielessä tämä Lurpan oma pieni shownsa ;)

Kolmas aivan uskomaton asia tosiaan oli se Mollan sijoittuminen hopealle mestaruuksissa! Se oli kertakaikkisen upeaa. Ensimmäiset kunnon kenttäkilpailut ja kotiin lähdettiin hopeamitalistina. Maailman paras tamma hyppäsi kaikki kyttäämättä ja otti sieltä hienosti sen toisen sijan, mistä kuski ei ole kuin ylpeä! 

Niinisalo 2011
 2. Alue-estekilpailut Takkulassa 2009, Lurppa 
Mieltä lämmittävä muisto.. Tosiaan olimme Takkulassa koko päivän. Molla hyppäsi Katariinan kanssa kaksi ensimmäistä luokkaa ja itse hyppäsin Lurpalla 100 cm ja 110 cm ja näiden luokkien välissä oli vielä joukkuemestaruus. Noh, Kata sijoittui Mollalla pienemmässä luokassa neljänneksi. Itse metrissä tiputin kaksi ja jäimme sitten äidin kanssa odottelemaan kympin alkua. Olin _todella_ väsynyt ja kun nousin Lurpan selkään, olin varma että tipun sieltä radan aikana. En jaksanut oikeasti muuta kuin kääntää sen seuraavalle esteelle. Lurppa oli kuitenkin aivan SUPER hieno, teki upean perusradan ja vaikka uusinnassa tippui kaksi, sijoituimme 4. sijalle! Hauskin koko tässä jutussa oli kuin tulin radalta, huusin vain äidille: "Se meni ihan innoissaan! Antenni ja kaapeli vain sojotti ja se teki sen, mää vaan istuin!" Ei kai mistään huomannut että olin väsynyt? Antenni tosiaan oli Lurpan pystykorva ja kaapeli luppakorva ;)

Takkulan 100 cm

1. Ehdoton ykkönen! Hevoshullu Powercup finaali 2009, Lurppa
Tämä on se juttu mistä kaikki lähti. Mistä keksin kirjoittaa edes parhaita muistoja. Eli tosiaan, oltiin juuri ostettu silloin hevosauto ja matka kohti Lahtea ja Powercupfinaalia alkoi. Karsinnat oli meidän kannalta mennyt todella huonosti ja sama jatkui kyllä koko viikonlopun läpi. Olimme päättäneet majoittaa Lurpan autoon, eli kaikki ylimääräiset väliseinät otettiin pois. Noh, sitten oli aika mennä nukkumaan, mutta eihän siitä mitään tullut.. Lurppa pyöri kokoajan autossa, joten auto heilui ja ei siellä voinut nukkua. Niinpä puin itselleni fleecepuvun, otin peiton ja tyynyn, laitoin kaksi heinäpaalia Lurpan viereen ja kävin maate. Saman tien hevonen rauhoittui ja alkoi nukkumaan. Sinä yönä en itse nukkunut, vain katsoin kun Lurppa nukkui. Silloin huomasin miten paljon oikeasti sitä hevosta rakastin. Siitä lähtien se oli minulle korvaamaton.

Kultaisin hevonen!

Nojaa. Tälläistä tällä kertaa ;) saatte nyt (valitettavasti?) lukea kaikkia erilaisia erikoispostauksia kunnes saan jotain kisa tai valmennuskuulumisia, toivottavasti tämä ei haittaa teitä!

3. lokakuuta 2011

Erikoispostaus nro 5: Mollamari - Hevoseni tarina I

 Näitä osian tulossa siis kaksi: Yksi Mollalle, yksi Lurpalle

Mollamari, eli meidän oma Mymmeli, Molla tahi Molluska. Tarina tammasta on pitkä ja kivinen, mutta hyvin hauska ja iloinen. Siinä ei ole surullista loppua, siinä on vain aika jonka jälkeen jätin itse Mollan syrjempään. En sano ettenkö siis rakastaisi tammaa, päinvastoin, mutta se ei ollut elämäni hevonen. Sen tarina on kuitenkin  kerrottava, joten nauttikaa.


Mollamari on syntynyt Humppilassa, missä se vietti nuoruutensa aina kuudenteen ikävuoteen saakka. Itse olin vielä siihen aikaan onnellinen ratsastuskoululainen, jonka unelmaponi kuitenkin, koulun mennessä "konkurssiin", myytiin. Tässä vaiheessa äiti alkoi puhumaan omasta hevosesta. Minulle, 10 vuotiaalle heppatytölle, joka haaveili koko elämänsä ratsastuksesta ja omasta hevosesta. Äiti ei kestänyt ilman hevosia ja tässä tilanteessa paras olisi oma hevonen. Innoissani aloin etsimään hevosta. Kriteerit olivat: Ei suomenhevosta, ei lämminveristä eikä shetlanninponia. Suomenhevosta ei koska ne ovat jyriä, lämminveristä ei koska niillä ei pysty etenemään ja shetlanninponia ei, koska ne ovat liian pieniä. Netistä löysin mitä upeimpia puoliverisiä kohtuu hintaluokista ja silmissä näin jo tallilaisten kateelliset silmäykset.

Mutta kuinka kävi? Äiti kuuli eräältä tallilaiseta että hänen isällään on myynnissä ravuritamma Mollamari. Pari kertaa käyty selässä, kiltti ja suloinen. Ja äiti oli myyty. Siinä sitten , itse auton takapenkillä murjottaen, matkasimme kohti Humppilaa. Tallissa oli vastassa suloinen pieni tamma, joka katsoi minua kilteillä valppailla silmillään. Harjasin sen ja omistaja laittoi sille vanhan satulan ja ravisuitset. Äiti auttoi minut selkään ja suuntasimme autotien kautta pellolle. Tamma oli kiltti. Reipashan se oli, mutta perhanan kiltti! Pääsin pellolle ja ajattelin että jospa ottaisin ravia. Se oli vain ajatus.. Noh, menihän se kymmenen minuutin kokeilu ihan mukavasti kun ravattiin kiitoravia pellon päästä päähän, äidin jutellessa kasvattajan kanssa siitä mitä tamma maksaa ja mitä se osaa. Palasin valkoisena, vauhdin hurman ansiosta, omistajan ja äidin luokse ja palautin hevosen. Helpottuneena ja ehkä hieman pettyneenä.

Palasin takaisin autoon ja äiti sitten kysyi mitä pidin. Vastaukseni oli: "ihan kiva". Silmissä näin taas itseni laukkaamassa maastossa kuumalla täysiverisellä tai pienellä sitkeällä ponilla, en tuolla paksutukkaisella ravurinraakileella! Ja tämän jälkeen elämä jatkui samalla tavalla kun ennenkin, Mollasta ei puhuttu sen jälkeen sanaakaan.

Kaksi viikkoa tuli kuluneeksi Mollan kokeilusta. Olimme lähdössä illalla käymään vielä kaupassa, äiti, minä ja isoveljeni Sami. Auto käynnistyi ja hyppäsin autoon. Juuri olimme kaartamassa rivitalon pihasta kun äiti huudahti pettyneesti: "Voi ei, unohdin avaimet tallille!". Äiti oli siis tuohon aikaan ratsastuksenopettajana samaisella koululla mikä lopetti tuntien pitämisen. Äiti piti vain alkeis- ja talutustunteja. Sanoin että voin nopeasti käydä hakeen ne jos äkkiä kurvaistaan tallille. Niinpä hippulat vinkuen, renkaat kirskuen ja hiekka pöllyten saavuimme tallin pihaan. Hyppäsin ripeästi autosta ja kävin toimistossa. Muistan että kädessäni oli omenan jämät, mitkä heitin toimiston roskikseen. Etsin hetken avaimia, en löytänyt ja olin lähtemässä kysymään missä ne ovat. Astui ulos toimistosta, käännyin ovelle ja sitten silmiini osui jokin. Jokin hevonen joka ei ennen ollut siinä tallissa ollut. Se karsina oli ollut tyhjä päivää ennen. Kävelin lähemmäs. Pörröinen harja, kiltit silmät. Ja sitten kuului pehmeä hörähdys, se oli ruuille, joita iltatallintekijä jakoi, mutta se hörähdys kertoi kuka karsinassa oli. 

Kyyneleet alkoivat valumaan, kävelin karsinaan ja silitin tamman karvaa. Halasin sitä ja se katseli korvat hörössä mitä minä touhuan. Kohta äiti ja Sami tulivat talliin, hymyillen. He olivat keksineet sen hölmön suunnitelman vain että saisin yllätyksen. Ja se olikin aivan ihana yllätys. Maailman ihanin tamma, mistä en mistään hinnasta luopuisi! Vaikka tamma oli vain "ihan kiva", se oli toteutunut unelmani: OMA hevonen!

Molla opetusponina
Molla asui silloin siis Forssan Ratsastajilla, missä äiti veti alkeis- ja talutus tunteja. Molla oli oikein mainio talutus ja alkeistuntiheppa, vaikkei itsekään vielä paljoa osannut. Laukkaamaan eivät alkeistuntilaiset Mollan kanssa vielä hetkeen päässyt. Tamma oli kuitenkin todella nopea oppimaan, joten pian laukkakin oli kuin luonnostaan! Muistan vain etten uskaltanut (edes niitä 40 cm ristikoita) hypätä laukassa, koska mielestäni Molla meni hirvittävän lujaa. Itseluottamusta valoi muut tallilaiset ja äidin kanssa työstimme kovasti tamman kanssa. Pian jo starttasin ensimmäiset pienet kilpailut, Palojoen tallilla. Luokkana oli 40 cm ja olin onnesta sekaisin kun saimme punavalkoiset ruusukkeen! Se tunne kun omalla hevosella saa ensimmäisen ruusukkeen, se tunne kun ensimmäisen "esteratansa" on selvinnyt laukassa hevosella joka on ollut vielä kuukausi - kaksi sitten nollapisteessä! Sitä tunnetta ei sanoin voi kuvailla.


Itseäni ei kuitenkaan kilpaileminen niinkään kiinnostanut. Ratsastin onnellisena upeissa kiipeilymaastoissa, laukkailimme pitkillä suorilla kavereiden kanssa. Molla kierteli alkeistunteja ja talvella taas kahlasimme lumihankia. Ja tuntui että tämä oli se mitä olin aina halunnut! Osallistuin ahkerasti kuitenkin seuran järjestämiin kilpailuihin ja vuosina 2004 ja 2005 olimme seuran juniori hopeamestareita kouluratsastuksessa. Se tunne oli hieno, kun miettii että itse olimme äidin kanssa tehneet tamman kanssa töitä! Kehityimme tamman kanssa samaan tahtiin ja pian olikin edessä ensimmäinen hurja 70 cm luokka! Se oli Forssan Lehticupissa 2004 vuonna. Oli jännittävää hypätä "suurissa" aluekilpailuissa ja silloin sainkin ensimmäisen kisatakkini. Ylitimme esteet puhtaasti ja tamma oli mitä upein. Samana vuonna kilpailtiin kaikissa osakilpailuissa 70 cm luokassa.


Forssan Lehticup 2004, 3. osakilpailu ja 70 cm
Pikkuhiljaa alkoi kiinnostukseni kilpailemiseen heräillä. Vuonna 2005 minulle hommattiin aluekilpailulisenssi, koska olimme kuulleet Suomenratsujen kuninkaallisista. Pakko sanoa että silloin kyllä ei ollut tietoakaan suuremmin aluesäännöistä tai kisaradoista. Oli kilpaillut ainoastaan oman seuran kisoissa + lähitallien pikkukoitoksissa. Se että lähdettiin hyppäämään Ypäjälle isoihin suokkikisoihin, oli minulle kuin olympialaiset! Tavallinen tallaaja joka oli tulossa ex-ravuri tamman kanssa hyppäämään ja vielä NURMIkentälle. Ja voi se fiilis siellä kisoissa! Upeita suokkeja, vaikea rata.. Ja meikä ihan fiiliksissä! 80 cm oli luokkana. Muistan kun saimme lähtömerkin Molla kävi jopa kuumana. Ensimmäistä estettä lähestyttiin poikittain, kunnes suoristin tamman ja se oli liekeissä! Hyppäsi jokaisen esteen ilmavaralla ja tyylikkäästi! Ja uskokaa tai älkää, olin pyörtyä kun saimme ruusukkeen! Arvostelu oli kyllä A.1.0 eli kaikki puhtaat radat palkittiin, mutta ajallisesti oltiin neljänneksi parhaita! Keskustelin vielä äidin kanssa, mitä jos ilmoittautuisin 90 cm jälkkärinä. En ikinä ollut hypännyt 90 cm rataa, mutta tamma tuntui niin hyvältä että halusin lähteä kokeilemaan.


Ja niin sitten mentiin 90 cm. Ja uskomatonta, perusradalla vain yksi tuli alas. Silloin tiesin että tämä tamma on kultaakin arvokkaampi. Tällöin alkoi itseäni kiinnostamaan kilpaileminen enemmän, koska huomasin että rakastin kilpailuiden jännitystä ja kipinää mikä siinä oli. Adrenaliinin virtauksesta tuli kuin huumetta, sitä oli saatava lisää!


Kuninkaalliset 2005, kuvaajalta lupa!
Muutto Ypäjälle toi kasvavan nälän kilpailemisessa. Ensimmäisen kosketuksen kenttäratsastukseen sain vuoden 2006 satunnaisessa maastoestevalmennuksessa johon osallistuin Mollan kanssa. Yllätys yllätys, valmentajana oli Pike. Tällöin kuitenkin aloin aktiivisesti valmentautumaan Vähämäen Tiinan opissa. Ensimmäiset kenttäkilpailuni starttasin Loimihaassa 2006. Ikäväkseni meidät hylättiin jo sekä koulussa että rataesteillä (koulussa vääränlainen kuolain (kolmipala, missä erivärinen keskiosa ja rataesteillä huppu), mutta saimme startata ulkopuolisena maastokokeen. Maastokokeessa vain Molla päätti kieltää kolme kertaa ja tipahdin kyydistä kerran. Loppuun asti silti tultiin, mutta eipä silloin kenttäratsastus noussut omaan suosiooni, mutta takuulla jäi takaraivoon koputtamaan ja odottamaan hetkeä jolloin olin valmis sen totuuden kohtaamaan.


ensimmäiset kenttäkilpailut 2006, maasto-osuus
Siitä sitten se lähti. Vuodet 2006-2009 kilpailin aktiivisesti Mollan kanssa ja valmentauduin Tiinan valmennuksissa. Matkalla oli ylä- ja alamäkiä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Tiina yritti välillä saada meitä vaihtamaan hevoseen, sillä vuonna 2006 venähdin niin paljon pituutta että Molla jäi yksinkertaisesti liian pieneksi. Poniksi Molla mitattiin vuonna 2007. Poniluokkia en montaa ehtinyt tamman kanssa kilpailemaan. Ja kun kasvoin tammalle pitkäksi, alkoi pieni kierre oman istunnan kanssa. Uuteen, pidempään, kroppaan oli vaikea sopeutua ja en pystynyt enää ratsastamaan tammalla niinkuin ennen. Tai siltä se tuntui. Niinpä alettiin etsimään itselleni toista hevosta, mutta se onkin sitten toinen juttu.


Vuonna 2010 tarjottiin Mollaa kisattavaksi jollekin pienelle aikuiselle / tomeralle ponitytölle. Silloin saimme kuskiksi Pyryn entisen ylläpitäjän Johannan. Kuitenkaan tämä yhteistyö ei jatkunut pitkään Johannan kiireiden vuoksi ja jatkoin sitten itse kilpailua. Tänä vuonna tarjosimme taas tammaa kilpailtavaksi ja Iidan piti alkaa kilpailemaan poniluokissa. Tämäkin kuitenkin meni mönkään, joten tämänkin vuoden olen itse kilpaillut tammalla.


Upeinta tamman kanssa on se matka mitä olemme käyneet. Kaikki onnesta epäonneen. 8 vuotta sitten se oli ravuri, nyt se on mitä upein pikkuluokkien opetusmestari. Enkä siitä ikinä pystyisi luopumaan. Niin paljon on tamman kanssa nähty ja koettu ettei tule mieleenkään myydä sitä. Ensi vuoden suunnitelmissa on vielä yrittää astuttaa tamma ja mahdollisesti (jos vain Terhiltä aikaa liikenee) Terhi sillä kilpailee kenttää ja Pilvi sitten esteitä ja koulua pienemmissä kisoissa. Saapa nähdä jääkö heppa taas itselle kisattavaksi vai jääkö kokonaan mamma lomalle ;)


2010 Helsingin alue-estekilpailuissa
Parhaimmat saavutukset tamman kanssa
- 2004 FR juniori kouluhopeamitalisti
-2005 FR juniori kouluhopeamitalisti
- 2006 Suomenratsujen kuninkaallisten 80 cm, 1. sija ja 6.sija
- 2008 kantakirjattiin III-palkinnolla
- 2008 kolme sijoitusta Suomenratsujen kuninkaallisissa (4., 7. ja 9.)
- 2009 Suomenpienhevosten kenttämestaruuksien hopeamitalisti
- useita sijoituksia vuosilta 2006-2011 luokista 70-95 cm  ja Helppo C-B

maailman paras poni!
LUKIJAT! nyt on mahdollisuus kertoa mitä piditte? Jaksatteko lukea myös tälläistä erikoispostausta? Joka tapauksessa jossain vaiheessa olen myös Lurpasta tekemässä tälläistä, joten toivottavasti kiinnostusta löytyy! Tekstiä on valitettavasti paljon, tosin loppua kohden aloin itse jo hieman tiivistelemään.. Mutta kertokaa ihmeessä mielipiteitänne!

2. lokakuuta 2011

Vihdoin ja viimein valmennuskertomusta!

Ja nytkin hieman kiireellä mutta kuitenski! Ensin aluksi pitää sanoa että kamera on rikki! olen ihan hukassa ilman sitä, mutta pitää viedä se korjaukseen.. Joten tästä lähin postaukset lähinnä videopainoitteisia tai vanhoilla kuvilla, toivottavasti tämä ei haittaa! Yritän saada pian kameran kuntoon että pääsen taas kuvailemaan, varsinkin kun klippaus lähestyy ja siitä takuulla olen postauksen tekemässä ;)

Mutta siis, nyt kerron lähinnä tämän viikon valmennuksista. Tiistaina oli siis kouluvalmennus ja Torstaina este. Noh, yleismielipiteenä voin sanoa että en ollut kumpaankaan tyytyväinen, mutta ihan ookoo ne silti meni. Pyryn loppuviikko ja ensiviikon alku näyttääkin melkoisen rennolta, nyt on ollut sellainen valmennusputki että saa heppakin hetken hengähtää! Mutta sitten niihin itse valmennuksiin.

Tiistaina oli siis luvassa Piken kouluvalmennus Wanhassa Maneesissa. Meitä oli tunnilla melkoinen määrä (kun ollaan totuttu Piken valkoissa 2-3 ryhmään) meinaan ihan viisi ratsukkoa! Noh, tehtiin tunnilla paljon pieniä voltteja, jotka ovat juuri minun ja Pyryn heikkous. Pyry meni kohtalaisen kivasti, muttei täysin rentoutunut, niinkuin hetkeä aikaisemmin haimi-hallissa missä verkkailin. Niistä löytyisikin kuvia kamerasta mutta simputti kun se on rikki! Joka tapauksessa. Tunti aloitettiin ensin siirtymisillä, mikä on myös yksi heikkouksista. Herra on herkkä ja heti kun hieman on liikettä vasten tulee stoppi. Muutama tosi kiva siirtyminen saatiin, joten olen ihan tyytyväinen.

Sitten tehtiin hieman voltteja ravissa. Toisella pitkällä sivulla piti katsoa peilistä kun teki voltin ja toisella pitkällä sivulla Piken silmän alla 10 metrin voltti, tötsien sisällä. Oli muuten yllättävän vaikeaa! Pyryn kanssa oli hieman vauhti ongelmia, pitäisi itse nyt keskittyä enemmän siihen miten pyydän sitä. Tuntuu että omat avut ovat välillä niin nopeita ja reiluja että herra ihan hämääntyy! Lurppa vaihde jäänyt päälle.. Sitten tehtiin vielä hieman laukka työskentelyä, niin että väistettiin lyhyeltä sivulta pitkälle sivulle ja heti laukan nosto ja sitten taas hieman reilu 10 metrin voltti. Nämä olivat suurimmat päänvaivat.. Koska laukka ei tunnu pysyvän yllä, mutta olen ylpeä kun saatiin edes yksi - kaksi hyvää volttia! Kokonaisuudessa oli ihan kiva valmennus, joskin itse taas munailin pahemman kerran ja pari kertaa mainasin kyydistäkin tipahtaa kun oli hieman volteilla vauhtia..


Torstaina oli puolestaan Piken estevalmennus. Taas meitä oli tosi paljon ja vaikka maneesi oli valmennukselle varattu, siellä hyppi kaikki muutkin, mikä hidasti koko hommaa.. Oltiin itsenäisesti verkkailtu ja kun Pike tuli aloitettiin ihan ristikolla ja kavaleteillä. Pyryllä oli tänään aivan liikaa vauhtia, ei kuunnellut ollenkaan pidätteitä ja meni vaan yltiöinnoissaan. Ja kun vaihdettiin linjatehtävään, tämä kostautui. En saanut herraa välissä kiinni ja kun este sitten tuli eteen, Pyry tajusi että nyt en kyllä mene tuosta esteestä läpi ja löi jarrut kiinni.. Sen jälkeen muuten jarrutkin palautui, kaipa heppakin tajusi ettei tuo ylimääräinen juokseminen mitään auta :D

Sitten tehtiin kaareva linja tehtävää. Eli pysty - 6 askelta - kavaletit, pysty - pysty suoralinja 5 askelta ja lopuksi okseri - pysty kaareva linja 5-6 askelta. Tää onnistu Pyryn kanssa hyvin ja muutenkaan ei tuntunut tänään olevan enää suurempia ongelmia vauhdin tultua takaisin omiin lapasiin.. Lopuksi hypättiin 90-95 cm rata, missä tuli yksi toosi laaka kaukaa hyppy ja yksi pudotus (mikä oli kyllä tällä kertaa tasan hevosen vika, ei jaksanut nostaa jalkoja..), mutta muuten ihan tyytyväinen olen rataan. Tällä kertaa en jopa niin paljoa tuuppinut hevosta, lähinnä yritin pitää oman pään kylmänä, melko kohtalaisen hyvin siinä onnistuen ;)

Joten tuntiin ihan yleisesti olen tyytyväinen, jos jotain pitää harmitella, niin sitä että nyt näyttää siltä että meitä on tunnilla aina vähintään se viisi mikä harmittaa toosi paljon! Piken tunneissa se juuri oli niin täydellistä kun ei tarvinnut odottaa varttia että pääsi itse hyppäämään, hevoset pysyivät tunnin paremmassa vireessä ja valmennuskin saattoi kestää vain sen 30-40 minuuttia, nyt kun helposti venähtää yli tuntiin. Mutta en siihen voi puuttua, nykyään nuo maneesiaikataulut on mitä on! Parasta antia silti, ei voi muuta sanoa, nyt vain itse vielä treeninkiä ylävartalon kanssa ja hyvä tulee ;)




Ja kiitos kaikille yli 100 lukijalle! Lupaan yrittää kirjoittaa useammin jos vain teillä jaksamus riittää lukea! ;)