Tähtiä tavoitellen - pienin askelin kohti päämäärää

Vuodesta äks vuoteen ääretön?

© Hanna Kenttä

Minulla oli kehitteillä postaus tavoitteista, treenistä talveksi, hauskoja kuvia ja muuta mukavaa. Miettiessäni tavoitteita, palasin ajassa taakse päin, tutkimaan sitä mihin olen päässyt ja missä ajassa. Hevosen omistaminen - tai ylläpitäminen - ei ole ollut minulle aina itsestään selvyyttä ja siksi minusta tuntuu että olen todella onnekas saadessani näin hienon mahdollisuuden. Minulla on mielettömän ahkera äiti, joka ei ole - ja tuskin ikinä enää tuleekaan olemaan enää niin hyvässä voimassa mitä ennen on ollut - niin hyvissä voimissa kuin ennen, mielettömän aktiivinen isäpuoli, joka väittää ettei välitä vaikka oikeasti välittää enemmän kuin ketään ja mielettömän ihana hevosen omistaja, joka on antanut minulle mahdollisuuden päästä sinne missä nyt olen.

Joskus minusta tuntuu että petän kaikki nämä ihanat ihmiset tekemällä päätöksiä jotka hidastavat menestymistä tai kehittymistä. Joskus minun on pakko tehdä enemmän töistä saadakseni autettua raha-asioissa ja toisinaan tuntuu etten pysty tuottamaan sitä haluttua tulosta mitä joskus myös porukat kaipaavat. En halua pelkästään menestyä itseni takia, haluaisin tuoda sitä kunniaa näille ihmisille jotka tekevät minun eteeni niin paljon, etten vain saata heitä tilanteeseen, missä he tekevät kaikkensa, mutta minä en anna siitä palkkaa. Tietenkin tiedän ettei kukaan näistä läheisistäni, taustajoukoistani, ajattele näin, mutta minulla on välillä tunne, että minun eteen on tehty niin paljon ja en kuitenkaan pysty lunastamaan paikkaani.

Olen kuitenkin ollut aina hirveän varovainen siinä, etten vie hevosta liian pian, liian vaikean tehtävän eteen. En ikinä olisi voinut kuvitella 2011 vuonna, että hyppäämme 2013 suomenhevosten estemestaruuksissa! Silloin kahdeksankymmenen senttimetrin rata oli jo saavutus ja hyvä suoritus. Itseasiassa selatessani vanhoja videoklippejä, en olisi vielä tämän vuoden tammikuussa ollut varma osallistumisesta. 2012 vuonna minulle sanottiin että olimme valmiita suomenhevosten kenttämestaruuksiin. Halusin kuitenkin pelata varman päälle ja osallistuin tutustumisluokkaan suomenhevosten mestaruuden sijaan. Tiedän tehneeni oikean päätöksen ja tänä vuonna luokkanousu oli helppo; me luotimme toisiimme enemmän ja uskalsimme ottaa haasteen vastaan.

Olen menettänyt poni- ja juniorivuoteni eli en ole enää tähtiainesta - ainakaan virallisesti. Olen kuitenkin huomannut, että pienin askelin pääsen päämäärään. Minun ei tarvitse heti päästä kilpailemaan vaikealla tasolla, olen ylpeä siitä että olemme edenneet suunnitelmien mukaan ja näin homma on pysynyt mieleisenä molemmille. Vaikka nälkä kasvaa syödessä olen huomannut että kärsivällisyys palkitsee. Avoimen helpon esteet suorastaan huusivat osallistumaan jo viime vuonna, mutta kestin vielä kylmän talven ja odotin kesään. Emme joutuneet liian vaikeisiin tehtäviin, vain teimme parempaa suoritusta kuin alemmalla tasolla, vain odottamalla ja valmistelemalla paremmin.

Eikä minulla ole mitään vastaan niitäkään ihmisiä jotka haluavat nopeammin edetä, mielestäni se on jokaisen oma valinta ja toiset hevoset ja ratsastajat sopivat niin hyvin jo heti yhteen että voivat näin tehdä. Itse pelaan aina varmanpäälle, joskus ehkä liiankin hyvin, joka saattaa vaikuttaa siltä että junnaisin paikallani. Uskon myös että jollain toisella ratsastajalla minunkin hevoset voisivat olla jo nyt huippuja. Itse etenen rauhassa ja teemme asiat omalla painolla. 

Haluan myös että homma on molempien mielestä kivaa. Jos hevonen tuntuu nuupealta ennen tärkeää kisaa, minä jätän kisat väliin ja hevonen saa jäädä kisaviikonlopuksi maastoilemaan. Totta kai haluan menestyä, mutta menestymiseen tarvitaan tässä lajissa myös kilpakumppani jonka kanssa suoritusta teet. Jos toinen ei halua mennä, en usko että sinunkaan mielialasi on radalla aivan ylimmillään? Totta kai harmitellaan isojen, tärkeiden kisojen peruuntumista, mutta jossain vaiheessa palkitaan siitä ymmärryksestä jonka antoi kanssa kilpailijalleen. 

Se mitä halusin siis sanoa: olen äärettömän onnellinen ja otettu siitä, että minulle on annettu näin hieno mahdollisuus. Ilman äitiäni ei hevoset olisi kotona. Ilman isäpuoleeni tuskin pystyisin tähän missä nyt olemme. Ilman Pyry omistajaa en olisi ikinä päässyt kokemaan edes tätä missä nyt olen. Ympärilläni olevat ihmiset tekevät minut onnekkaaksi ja ovat minulle ennen kaikkea tärkeitä. Vaikken minäkään joka päivä hymyile kuin naantalin aurinko, sydämessäni olen kiitollinen kaikille tukijoukoilleni ja en voi edelleenkään sanoin kuvailla tätä kiitollisuutta. Siis kiitos.

Me jatkamme matkaa tähtiä tavoitellen, tehkää tekin niin!

ja muistakaa kiittää taustatukeanne, he ovat korvaamattomia!