1. elokuuta 2015

Neljä vuotta sitten.

Taistelen itseäni vastaan, itken vasten pehmeää kaulaasi..


"Nyt olen vahva, vielä on viikko nauttia kullasta. Sen jälkeen tiedän että vaikka se ei ole vierelläni, se on aina sydämessäni ja katselee minua pilvien reunalta. Raskasta luopua maailman tärkeimmästä, mutta helpottaa tietää ettei se joudu enää kärsimään."

"Tänään pesin Lurpan. Ei se siitä tykännyt, mutta siitä tuli hieno ja kiiltävä. Puunasin, siistin, harjasin. Ja puhuin, kerroin miten ajattelen sen parasta, miten rakastan sitä ja miten sen luopuminen tulee olemaan vaikeaa. Ja en itkenyt. Hymyilin, nauroin ja se kuunteli. Ja kiukutteli. Se otti käden suuhun muttei purrut, se oli kuin merkki siitä että se ymmärtää."

"Ja poika oli innoissaan. Se halusi ravata, annoin sen ravata, se halusi laukata, annoin sen laukata. En pyytänyt, en vaatinut, keräsin vain ohjat ja se innostui. Se ei ontunut, se ei arkonut. Se antoi minulle viimeisen kerran täydellisen tunteen, se tuntui että se halusi vielä minun nauttivan. ja nautin. Tunne siitä kun elämän hevonen tekee puolen vuoden jälkeen omasta aloitteestaan puhtaan täydellisen keskiravin ja haluaa liikkua ilman että joudun sitä pyytämään on tunteista ehkä upein. Se teki sen minulle, viimeisen kerran. Siihen on hyvä tarina lopettaa."


Karats 
* 15.7.1998 - † 1.8.2011

2 kommenttia:

  1. Löysin blogisi puolisen vuotta sitten, kun googlasin muistaakseni hankkarivammasta. Luin silloin postauksen "karats-hevoseni tarina" ja itkin, myös tämä postaus sai mut itkemään. Mun tamma on loukannut jalkansa niin, että siitä tuskin tulee enää koskaan ratsua. Se on nyt kantavana, mutta tiedän että varsomisen jälkeen joudun tekemään vaikean päätöksen, enkä tiedä miten selviän siitä, kun se jo nyt tuntuu niin pahalta!

    VastaaPoista
  2. Itkuhan tätä lukiessa pääsi <3

    VastaaPoista