We are the Champions

Kisakausi. Se on sellainen asia mitä vuodessa aina odotan. Kun se syksyllä loppuu sitä jää innoissaan odottamaan. Mutta kun on sen aika.. Haluanko aloittaa sitä? Miksi kisoissa aina epäonnistuu? Miksi mennä sinne mokailemaan?

Tämä vuosi alkoi poikkeuksellisen aikaisin. Viime vuonna kausi aloitettiin Pyryn kanssa huhtikuussa ja Allin kanssa joskus heinäkuussa. Tänä vuonna tein poikkeuksen ja otin jopa pienoisen haasteen; ilmoitin itseni Pyryn kanssa Amateur Tourille. Alunperin oli kyllä ollut puhetta äitin kanssa siitä, mutta kun sitten huomasin, että Arctic Showssa olisi 100 cm luokassa samalla bonusluokka Amateur Touriin josta pääsee siis suoraan finaaliin, olin varma että nyt tai ei koskaan. Raotin siis rahapussiani, maksoin kaikki luvat, sarjamaksun Amateur Touriin ja ilmoitin itseni kisoihin. Se ei pelaa joka pelkää, jos ei koita ei voita ja muita yhtä kliseisiä sanontoja.

Lauantai aamuna heräsin hyvissä ajoin jo hieman ennen kuutta, vaikka luokka alkoi vasta 10.30. Söin rauhassa aamiaista kelloradion soittaessa omia biisejään Novalla. Istuin sängyllä ja maksoin pankissa laskuja ja sen jälkeen suljin läppärin. Kävelin kelloradiolle sammuttaakseni ja sen pysähdyin kuuntelemaan kuinka radiossa soi Queenin We are the champions. Hymy nousi väkisin kasvoille, puristin päätäni kuin poistaakseni hauskan ajatuksen päästäni ja lähdin tallille. 

but we are the champions, my friends

Kotona hoidin aamutallin ja laitoin hevoset pihalle, siivosin tallin, pakkasin viimiset tavarat. Käsin sisällä vielä syömässä lisää (koska syöminen on kivaa) ja siitä talliin ja kisoihin. Perillä hyvissä ajoin jolloin ehdin kävelemään juuri radan. Starttivuoro oli vasta toiseksi viimeisenä.

Rata oli ihan kiva. Uusinnassa esteitä hypättiin vain toiseen suuntaan, joten pari kertaa joutui kertaamaan että mihin päin pitää kääntyä kun yhdeltä esteeltä käännyttiin erisuuntiin eri kerroilla. Minulla oli suunnitelma. Koska tämä oli nyt melkein puolen vuoden jälkeen ensimmäinen kisa, tiesin että nyt otetaan sen mukaan miltä tuntuu. Koska luokassa ratsastettiin myös ensimmäisessä vaiheessa Amateur Tour bonusluokka taitoarvostelulla ajattelin vain että kunhan päästäisiin läpi. Voi että, parempaa oli luvassa.

Verkassa olin vähän hukassa. Puolen vuoden tauon jälkeen kaikki palikat oli vähän miten sattui. Pyry oli tosi kiva ratsastaa, liikkui ja kuunteli. Ainut että se oli puomeissa kovin kiinni, otti puomeja verkassa, kolautteli. Kari oli siinä verkassa sitten Pauliinaa auttamassa ja otti minullekin pari estettä. Pari hassua, helppoa ohjetta ja skädäm, ei lähelläkään puomeja, pitää vain muistaa laukata tarpeeksi. Kari sanoi että ei täällä kannata miettiä ruusuketta - olihan siellä toki paljon poneja ja puoliverisiä, olimme luokan ainoa suomenhevonen.

Radalle odottelemaan, fiilis oli hyvä, luottavainen. Naureskelin päässäni We are the Championia. Kaikki oli aamulla mennyt niin hyvin, niin kevyesti. Lähtömerkki, hyvä laukka ja kohti ensimmäistä estettä. Toiselle esteelle rohkaistuin liikaa ratsastamaan rohkeasti kauempaan paikkaan jonka takia laukka kaarteessa hävisi. Ei siis sen rohkean ratsastuksen takia, vaan pelästyin itse hieman ratkaisuani ja laukka taas valahti hitaammaksi. Kolahti. Skarppasin neloselle. Kolahti. Hengittelin rauhassa, koitin keskittyä kolinasta huolimatta, päätin etten katso taakse. vitonen oli sarja. kolisi, kolisi. Sitten hieman jo puuskahdin selässä Pyrylle että voisihan se edes yrittää olla kolistelematta. kutonen kolisematta, 7 hipaisu. Ei puomeja. Kasi oli perusradan viimeinen ja minulla oli jo päässä suunnitelma. Tämän jälkeen mennään kovaa ja käännytään nopeasti - kunhan vaan se pysyy kannattimilla.

Jos minulta olisi siinä tilanteessa kysytty mitä ajattelin kuin tajusin pääseväni uusintaan, olisin vastannut että en tiedä. Sillä minulla ei ollut pienintäkään aavistusta mitä teen. Jälkeen päin se mitä ajattelen on, että minulla on uskomaton hevonen. Sen olen tiennyt aina ja monta kertaa sen olen sanonutkin, mutta sanon sen taas. Uskomaton hevonen. Taas uusinnasta nähtiin miten se taistelee, miten me taistellaan, yhdessä, toistemme kanssa. Narut valui käsistä ja sarjalle käännyttiin liiankin hätäisesti, maalissa oltiin voittajina. Kirjaimellisesti, kolme sekunttia toiselle sijalle sijoittunutta nopeampana.

Niin liikkuvaa kuvaa, sitäkö halusitte?

Ja joo, ei tainnut isäpuoli uskaltaa hengittää radan aikana ollenkaan ;)

En mä uskonu jos en heti olis taululle vilkassut että johtoon mentiin. Kauden avauskisoissa, 100 cm luokassa, puolen vuoden kisatauon jälkeen, hallikisoissa. Ja vielä tuuriakin oli mukana koska puomit kolisi mutta pysyi ylhäällä. I'm in heaven.

Koska olin toiseksi viimeinen lähtijä, katselin kuin viimeinen kiritti itsensä vielä kolmannelle sijalle ja sen jälkeen pääsimme palkintojen jakoon. Voin sanoa että hymyilytti. Paljon ja hymyilyttää vieläkin. Olen onnellinen, kerrankin onnistui heti, ilman sitä pään seinään hakkaamista. Ehkä se kaikki hyvä tuuri oli sitten tässä, mutta onnistuin kuitenkin. Pyry on paras. Palkinnot saatiin ja kunniakierros laukkailtiin voittajina. Sitten olisi vielä toinen palkintojen jako, mihin pääsivät Amateur Touriin osallistuvat eli mekin. Voittajina. Suora paikka Helsingin finaaleihin. Voi että miten ylpeä ja iloinen olen!

Niin onnellinen

ps. Allikin avasi kisakauden tänään sunnuntaina! Aamulla klo 8 kisattiin opistohallissa pieni 90 cm luokka mihin tamman kanssa ilmottauduin. Tänäkin aamuna kelloradio pärähti soimaan klo 5.20 soittaen minulle ensimmäisenä "we are the champions" biisin. Ironista toisaalta. Tänään ei tullut championeja, kuski oli hukassa verkassa ja radalla. Tosin sanotaan että muutaman puomin jälkeen yhtäkkiä palikat natsasi kohdalleen ja viimeiset esteet olivat super hyviä. Eli ei huono kauden aloitus tammankaan kanssa; sitä paitsi mikä parasta - sentään kauden aloitus!

Kiitos leimallisista kuvista Mirella Ruotsalainen / hertjekker.net, muut Pilvi Vähämäki, ellei toisin mainita.